Ihmisen paras ystävä

Viimeisimmässä Kennelliiton Koiramme-lehdessä oli rotuesittelyssä kettuterrieri. Kahden borderterrierin emäntänä tietysti luin jutun suurella mielenkiinnolla. Terrieri-ihmiset ovat ihan oma rotunsa, vai miten se menikään. Jutusta kävi ilmi muun muassa ensimmäisiä tätä rotua Suomeen tuoneita henkilöitä. Olinkin jo oman tutkimukseni puitteissa törmännyt valokuviin, joissa kyseiset henkilöt olivat koiriensa kanssa lähdössä metsästämään tai ratsastamaan. Kuvat ajoittuvat jonnekin 1910- tai 1920-luvulle. Nämä kettuterrierit eivät kuitenkaan olleet perheen ensimmäisiä tuontikoiria tai rotukoiria. Jo satakunta vuotta aiemmin oli perheen parissa lähetetty Englantiin kirje, jossa pyydettiin lähettämään nuori koira, "mahdollisimman korkeaa rotua".

Borderterrierit Karimäen Takahasi (Rappe) ja Victorius (Urho) (c) Ulla Ijäs

Näyttääkin siltä, että koirien rodunjalostuksen ensimmäiset kokeilut olivat hyvinkin tiedossa niiden keskuudessa, joilla oli kontakteja Englantiin. Valitettavasti tiedossa ei ole, millainen koira Englannista lähetettiin. Kyseessä saattoi olla jonkintyyppinen terrieri, sillä kuten todettua, perheellä oli näitä koiria myöhemminkin, kun rotuja ryhdyttiin jalostamaan ja rekisteröimään Suomessa. Myös metsästysharrastus sekä terrierin monikäyttöisyys ovat voineet puoltaa terrierin tuottamista Englannista.

Kennelliitto ja muut järjestäytyneet toimijat ovat ilmeisen hyvin tallentaneet toimintaansa vuosikymmenten saatossa ja yleensä tiedetään, kuka toi ensimmäisen tietynrotuisen koiran Suomeen. Vähemmän tiedetään tuonnin motiiveista. Miksi joku oli halukas maksamaan paljon ja järjestämään hankalan kuljetuksen saadakseen tietyntyyppisen tai -rotuisen koiran, kun "tavallisia" koiria olisi ollut saatavilla helpomminkin? 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa rotukoirat tuotiin Suomeen laivalla Englannista tai Saksasta, ja laivamatka saattoi kestää useita viikkoja jos sää oli huono ja laiva poikkesi matkallaan useissa satamissa. Koiranpentu saattoi kuolla  matkalla, jolloin rahalle ei saanut vastinetta. Riski oli ilmeisesti kuitenkin ottamisen arvoinen. Olenkin pohtinut sitä, että rotukoiralla saattoi olla statusarvoa.

The terrier. Alexander Davis Cooper. New Sporting Magazine, 1832.
(c) The Trustees of the British Museum

Viime vuosina monen julkisuudenhenkilön kainalosta on löytynyt muodikas pikkukoira. Koiralla voi siis viestiä muodinmukaisuuttaan. Harva koiranomistaja kuitenkaan haluaa myöntää koiran hankkimisen motiiviksi muodikkuuden. Koirien, ja lemmikkien ylipäänsä, historia on aivan muutamana viime vuonna noussut esille Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja myös evoluutiobiologia ja arkeologia on kiinnostunut koirien menneisyydestä. Arjen historia on vakiintunut viimeistään 1990-luvulta osaksi historiantutkimuksen kenttää. Koiranomistajana ja historiantutkijana ihmettelen, että on mennyt näinkin kauan, ennen kuin ihmisen paras ystävä ja arjen jakaja on noussut tutkimuskohteeksi. Koirien historia ei ole vain jalostuksen historiaa, vaan taustalla ovat aina yksittäiset ihmiset motiiveineen ja pyrkimyksineen. Ihmisen ja eläimen välinen suhde sekä eläimen välineellinen tai abstraktisempi tunnearvo ovat yhtä kaikki tutkimisen arvoisia.

Kun katsoo tarkemmin vanhoja maalauksia, alkaa koiria vilistä siellä sun täällä. Ne lämmittivät emäntänsä jalkoja, ne vahtivat lapsia, karkottivat petoja, jahtasivat riistaa, paimensivat eläimiä jne. New Yorkissa on kokonainen galleria omistettu koiria kuvaaville teoksille. Oikein silmin luettuna myös vanhat sanomalehdet paljastavat koirankoulutusohjeita, ilmoituksia karanneista koirista ja kertomuksia sankarillisista koirista.

Turun lehti, no 99, 22.8.1889.

Kirjallisuutta:
Helen Cowie, Exhibiting Animals in Nineteenth Century Britain. Empathy, Education, Entertainment
Deborah Denenholz Morse & Martin A. Danahay (Eds.), Victorian Animal Dreams. Representations of Animals in Victorian Literature and Culture
Kathleen Kete: The Beast in the Boudoir. Petkeeping in Nineteenth-Century Paris.
Frank Palmeri (Ed.), Humans and Other Animals in Eighteenth-Century British Culture
Petri Pietiläinen, Koirien maailmanhistoria (arvostelu täällä) ja Koirien Suomi. Kansanperinnettä ja historiaa
Louise E. Robbins, Elephant Slaves and Pampered Parrots: Exotic Animals in Eighteenth-Century Paris
Juliana Schiesari, Beasts and Beauties: Animal, Gender and Domestication in the Italian Renaissance
Ingrid H. Tague, Animal Companions. Pets and Social Change in Eighteenth-Century Britain
Kathleen Walker-Meikle, Medieval Pets.

Historiantutkimuksesta ja muistista

Olen tähän saakka tutkinut 1700-luvun loppua ja 1800-luvun alkua. Nyt olen siirtynyt kohti 1800-luvun loppua. Tuolloin eläneistä ihmisistä saattaa jollain nykyään elossa olevalla olla omakohtaisia muistikuvia, tai ainakin nykyihmiset saattavat tuntea jonkun, joka on tuntenut 1800-luvun lopussa eläneen ihmisen. Historiantutkijana tietenkin pitäisi suhtautua yhtä kunnioittavasti ja arvostavasti vaikkapa 500 vuotta sitten eläneeseen kuin 50 vuotta sitten elossa olleeseen henkilöön. Tästä huolimatta väistämättä mieleen hiipii, että mitenköhän omaiset suhtautuvat, jos kirjoitan tästä tai tuosta ihmisestä. Tähän saakka kukaan ei ole kiistänyt näkemyksiäni 1800-luvun alussa eläneiden kohdalla, mutta miten mahtaa käydä jatkossa? Ehkä jollain on muistitietoa, joka on aivan erilaista kuin arkistoaineistosta nousevat käsitykset jostain henkilöstä?

"Tavallisille ihmisille", ts. ei historiantutkijoille, muistitieto tuntuu usein olevan kuitenkin yhtä pätevä ja paikkaansapitävä kuin arkistomateriaalille perustuvat tiedot. Tämä on tullut monesti todettua, kun olen keskustellut esimerkiksi tutkimuskaupungistani kotoisin olevien ihmisten kanssa. On todella vaikea luovia siinä ristiaallokossa, joka syntyy muistikuvien ja esimerkiksi vanhoista sanomalehdistä, kirjeistä tai pöytäkirjoista muodostuvien käsitysten välillä. Ihmisten muistikuvat ovat heille itselleen tosia ja niitä on vaikea todistaa vääriksi siten, että ei loukkaisi muistelijaa. Kerron esimerkin. Muistitiedon mukaan erään rakennuksen suunnittelija oli aikanaan hyvin kuuluisa arkkitehti x. Rakennuksen rakentamisajankohtana arkkitehti x oli kuitenkin ollut kuolleena 17 vuotta. Jos rakennuksen omistanut kuitenkin kiivaasti väittää, että arkkitehti x oli suunnittelija, niin pahapa sitä on kiistää, etenkin kun rakennus tuhoutui toisessa maailmansodassa ja rauniot ovat nykyään Venäjän alueella. Tällöin asiaan liittyy niin suuria tunnelatauksia, että ainakin allekirjoittaneen tutkijan on helpompi antaa vastapuolen pitää näkemyksensä. Näin siis arkisessa keskustelussa. Tieteellisessä tekstissä, historiantutkimuksessa, en tietenkään voi kirjoittaa, että arkkitehti x suunnitteli rakennuksen, jos muistitietoa lukuun ottamatta kaikki muu tieto on tätä seikkaa vastaan.

Muistiin ja muistamiseen liittyen olen viime aikoina myös ärsyyntynyt (yllätys, yllätys...) eräästä julkisessa keskustelussa esiin tulleesta asiasta. Mediassa on jo ammoisesta Osku Pajamäen kirjasta alkaen yritetty nostattaa sukupolvien vastakkainasettelua, suuret ikäluokat vastaan x-, y- tai z-sukupolvi. On jotenkin ajateltu, että suurilla ikäluokilla, siis 40-luvun lopussa ja 50-luvulla syntyneillä, menisi ja olisi aina mennyt jotenkin kollektiivisesti paremmin kuin nykyisillä nuorilla ja aikuissukupolvilla. Ei muisteta, ei tiedetä tai ei välitetä muistaa ja tietää, että maailma ei 50-luvulla ollut nykyisenkaltainen. 

Jääkalaa varastoidaan Tukon varastoon, 1954, ELKA.

Eilen kävin lähikaupungissa. Asemalla ohitseni käveli 50-luvun tyyliin pukeutunut nuori nainen. Nykyään tämä tyyli näyttää olevan melko suosittu. Olen kuullut, kun moni tämän tyylisuunnan kannattaja ihailee kyseistä vuosikymmentä, koska silloin "naiset olivat naisia", tyyli (pukeutuminen, sisustaminen, autot jne.) oli "vaan niin paljon hienompaa" jne. En tiedä, onko heistä kukaan keskustellut vanhempiensa tai isovanhempiensa kanssa, millaista elämä 50-luvun Suomessa tai Euroopassa oli. Katsomalla Mad Menia se ei selviä. Mikäli eilen näkemäni nuori nainen, näyttävine tatuointeineen, olisi joutunut aikakoneella 50-luvulle, olisi häntä varmaan tuijotettu ja paheksuttukin tavalla, joka nykyihmiselle on liki mahdotonta ymmärtää. Olen katsonut viime päivinä Iskelmä-Suomi -sarjaa ja näissä filmeissä näkyy hyvin, miten vielä 1970-luvulla esimerkiksi esiintyviä artisteja tuijotettiin, kuin nämä olisivat Marsista. Täältä voi käydä katsomassa (kohdasta 27 min).

Ihmisen muisti on yllättävän lyhyt. 50-luvun, tai jopa 90-luvun, muistaminen voi olla hankalaa. Millaista oli elämä, kun ei ollut internetiä? Tai entä jos eläisimmekin 50-luvulla? Ainakaan minua ei ilahduttaisi, että yliopistolle menessäni joutuisin pukeutumaan hameeseen. Se ei siis olisi valinta, koska "50s style", vaan pakko, sillä naiset eivät voineet mennä yliopistolle housuissa. Näin muistan lukeneeni jostain muistelmakirjasta. Tämäkin tieto siis perustuu johonkin muistitietoon ja omaan muistiini. Korjaatkoot ken tietää paremmin. Toisaalta, todennäköisimmin en menisi yliopistolle, sillä keskiluokan naimisissa oleville naisille "ura" yliopistolla oli miltei mahdottomuus. Todennäköisimmin en edes olisi koskaan opiskellut yliopistossa, vaan mennyt töihin 14-vuotiaana kansakoulun päätyttyä. Eilen paikallislehdessä haastateltiin 99-vuotta täyttävää rouvaa. Hän oli edelleen kauniiden vaatteiden ystävä. Työuransa hän oli tehnyt paperitehtaassa ja rakennuksilla, laastia sekoittaen. Tuossa työssä, 50-luvun lauantaisauna ainoana pesupaikkana, arki oli hyvin erilaista kuin nykyään. Olisi mielenkiintoista tietää miten naiset selviytyivät tästä arjesta. Miten huolehdittiin hygieniasta, missä lapset olivat kun äiti oli töissä (ei subjektiivista päivähoitoa tai kunnallisia hoitopaikkoja) jne. Monelle sitten 1970-luvulla muutto lähiön kerrostaloon edusti luksusta, josta tuskin oltiin osattu haaveilla. Keskuslämmitys, juokseva vesi olivat ihmeellisiä verrattuna hatariin puutalo-asuntoihin, joita voi käydä katsomassa täältä. 

Osuuskauppa Suur-Savo, 1960, ELKA.

Tästä pääsenkin assosiaatioketjussani siihen, että ainoastaan muistiin ja muistamiseen ei voi perustaa käsitystämme menneisyydestä, sillä nykypäivä vaikuttaa siihen salakavalasti. Toki historiantutkimus on aina nykypäivästä lähtöisin. Tällöin on oltava tarkka siitä, että menneisyyden ihmisiä arvotetaan tai tuomitaan heidän omassa elinympäristössään, ei nykypäivän standardien mukaan.