Emanuel Sonné - Parikkalasta Bakuun ja takaisin

 Kirjoitin jokunen aika sitten Adolf Sonnysta, joka oli parikkalalaislähtöisen Sonnin suvun vesa. Osa suvun jäsenistä muutti nimen muotoon Sonné. Eräs heistä oli Adolfin serkku Emanuel Sonné (Petter Emanuel Sonné, 1854-1910), joka monivaiheisen elämänsä päätteeksi päätyi asekauppiaaksi Viipuriin.

Emanuel Sonné syntyi Parikkalassa lukkari Karl Josef Sonnin ainoaksi pojaksi. Emanuelilla oli kolme vanhempaa ja yksi nuorempi sisko. Myös Emanuelin isoisä oli ollut lukkari, samoin kuin setä Alexander Sonné. Toisin sanoen perhe hallitsi Parikkalan seurakunnan lukkarin tointa miltei koko 1700-luvun ja 1800-luvun alkupuolen. Lukkari tehtäviin kuului myös pitäjän koulumestarina eli lasten lukutaidon opettajana toimiminen. Perheelle kertyi sosiaalista ja henkistä pääomaa, jonka avulla talonpoikaistaustaisesta suvusta noustiin oppisäätyyn tai moderniin liikemiesluokkaan. 

Emmanuelin koti sijaitsi Joukion kylässä (nro 15). Talo oli paikkakunnan tiloihin ja taloihin verrattuna varsin suuri ja vakavarainen: tilanhoidossa auttoi useita renkejä ja piikoja. (Parikkalan seurakunnan rippikirja 1865-1880, s. 118)

Emanuel Sonné mainitaan seurakunnan rippikirjoissa mekaanikkona. Miten ja missä nuori Emanuel nämä opit oli hankkinut jää epäselväksi. On mahdollista, että hän opetteli mekaanikon taitoja käytännön töissä Viipurissa tai Pietarissa - esimerkiksi rautatiet tarjosivat monia mahdollisuuksia tekniikasta kiinnostuneille nuorille miehille. Mahdollisesta opintoajastaan muilla mailla huolimatta Emanuel oli kirjattu isänsä talouteen rippikirjoihin aina siihen saakka, kun hän vuonna 1879 otti passin Venäjälle. Tämänkin jälkeen hän löytyy Parikkalan rippikirjoista, kunnes siirtyy Viipuriin vuonna 1896.

Venäjällä Emanuelin matka suuntautui Bakuun, jossa hän sai pestin Nobelin veljesten tehtaassa työnjohtajana. Tässä työssä vierähti 15 vuotta, kunnes Emanuel oli pakotettu jättämään tämä työ terveyssyistä. Vuonna 1885 Emanuel solmi avioliiton Parikkalan kappalaisen Pehr Mauritz Forsblomin tyttären Bertha Amandan (1858-1930) kanssa ja nuoripari jatkoi yhteiseloa Bakussa.

Nobelin tehtaan öljylähde Bakussa.
Wikipedia Branobel

Baku sijaitsee Kaspianmeren rannalla nykyisen Azerbaidzanin alueella. Tuolloin, 1870-luvulla, kaupunki kasvoi ja kehittyi valtavaa tahtia. Vain muutamaa vuotta ennen Emanuel Sonnén tuloa olivat Nobelin veljekset saaneet Venäjän valtiolta maata tarkoituksenaan perustaa Bakuun öljynjalostusliiketoimintaa, jotka tunnettiin sittemin nimellä Branobel. Kaupungista oli löydetty öljyä muutamia vuosikymmeniä aiemmin ja nyt Venäjä kutsui ulkomaisia osaajia hyödyntämään näitä öljyvarantoja. Nobelin veljekset houkuttelivat mukaansa monia ammattilaisia Suomesta, Ruotsista ja Norjasta. Emanuel Sonné oli yksi ensimmäisistä työtarjoukseen tarttuneista pohjoismaalaisista. 

Nuoripari asettui asumaan Bakuun, todennäköisesti Villa Petrolean alueelle. Alueella sijaitsi Nobelin suvun palatsin lisäksi työntekijöiden asuintaloja, ruotsalais-saksalainen koulu, teatteri, sairaala, kirjasto ja kerhotiloja. Asukkaiden hengellisistä tarpeista vastasi luterilainen seurakunta pappeineen. 1800-luvun lopulla alueelle nousi keilahalli ja tenniskenttiä. Alueen suunnittelusta vastasivat puolalaiset maisema-arkkitehdit, joiden johdolla öljyn pilaamat maat vaihdettiin ja alueelle istutettiin uutta kasvillisuutta. Villa Petrolean alueella pohjoismaalaiset Branobelin työntekijät pystyivät elämään jokseenkin tutunlaista elämää ja käyttämään pohjoismaisia kieliä venäjän ohella. Asuinalueen ulkopuolella avautuivat öljykentät, jotka tupruttivat jatkuvasti mustaa savua ja haisivat voimakkaasti saastuttaen maan ja ilman. Öljyn kuljetus tapahtui aluksi, kun Emanuel Sonné saapui Bakuun, hevosten ja muulien vetämissä tynnyreissä. Myös kamelit olivat tavallinen kulkuväline Bakussa. 

Työväestön asuintalot olivat puisia yksi- tai kaksikerroksisia taloja, jotka todennäköisesti muistuttivat koti-Suomen puutaloasuntoja. Tosin sisätilojen persialaismatot ja itämaiset koristeet kertoivat, että oltiin kaukana kotoa. Ikkunoista avautui näkymä Kaspianmerelle, sillä talot sijaitsivat merestä nousevalla rinteellä niin, että vilvoittavat merituulet pääsivät puhaltamaan ikkunoista. Sonnén perhe oli kirjattuna koko Bakun vuodet Parikkalan seurakunnan rippikirjaan merkinnällä, että perhe oleskelee passilla Venäjällä. He eivät siis koskaan muuttaneet pysyvästi Bakuun, vaikka oleskelu siellä veikin yli kymmenen vuotta. 

Perhe vieraili Bakun vuosina Parikkalassa ja Viipurissa tuttavia ja sukulaisia tapaamassa. Matka Bakusta Suomeen ei ollut helppo, sillä junayhteys Bakusta  saatiin vasta vuosisadan vaihteessa. Matkaa taitettiin suurissa vaunuissa, joita veti jopa kymmenen hevosta. Eräs aikakauden matkalainen, Parikkalan kirkkoherra Clas Collanin veli Alexander von Collan, muisteli matkantekoa Moskovasta etelään seuraavasti:

"Nämä vaunut vaativat 6,8 joskus jos olivat oikein raskaat jopa 10 hevosta ja kaksikin esiratsastajaa [etummaisia hevosia ohjattiin selästä käsin, koska muuten näin iso valjakko olisi ollut ohjauskyvytön], jotta ne [vaunut] voivat lentää sillä tavoin kuin Venäjällä on tapana. Mustan mullan alueella tämä kävi helposti, sillä ei ollut väliä oliko tietä vai ei, mentiin minne vain oli mustaa hienoa multaa. Ukkoskuuron sattuessa tämä multa muuttui surkeaksi mönjäksi, joka tarttui pyöriin ja teki matkanteosta raskasta ja tiestä niin liukkaan, että hevoset liukastelivat helposti." (A. von Collan, Rosenminnen, Collan kokoelma, KK. Käännös ruotsin kielestä UI.)

Elämä Bakussa oli todennäköisesti kovaa ja työn täyttämää. Perheen kaksi vanhinta lasta syntyivät Bakun vuosina (tosin syntymäpaikasta ei ole tietoa) ja kuolivat pienenä. Bakun epähygieeniset asuinolot ja kuuma ilmasto olivat kohtalokkaita pikkulapsille. Puhtaasta vedestä oli pulaa ja sitä tuotiin jatkuvasti laivoilla Volgalta saakka. Lisäksi öljynjalostamot saastuttivat ilmanalaa. Öljynhöyryjen hajussa työskentely kävi todennäköisesti Emanuel Sonnén terveyden päälle ja niinpä perhe päätti muuttaa lähemmäs kotiseutuja. Uusi koti löytyi Viipurista.

Lokakuussa 1896 Emanuel Sonnén perhe muutti virallisesti Viipuriin. Perhe oli asettunut Viipuriin jo vuonna 1894, jolloin Emanuelista tuli Viipurin vesijohtolaitoksen johtaja. Viipurissa perheeseen syntyi Martti nimen saanut poikavauva, joka eli vain kolme päivää. Perhe kasvoi Viipurissa vielä yhdellä lapsella. Pian Suomeen paluun jälkeen Sonnét ostivat Parikkalasta Alahovin tilan (tai osia siitä? Ristimäen kartanon lähistöllä Joukio 24) Sandfrid Hasselqvistilta, jonka vaimo oli Bertha Sonnén sisko (Wiipuri 21.6.1895 No 141). Emanuel ja Bertha Sonné kaipasivat lapsuutensa maisemiin ja Alahovin tilalla he todennäköisesti viettivät kesiään. Bakun helteiden jälkeen Parikkalan kesät varmasti tuntuivat mukavan vilvoittavilta ja ilma puhtaan raikkaalta.

Östra Finland 23.12.1897 No 298

Kolme vuotta vesijohtolaitoksen johtajana oltuaan Emanuel Sonnésta tuli asekauppias, kun hän osti R. Freesen asekaupan Harmaidenveljestenkadulta ja perusti liikkeen Emanuel Sonné & Co. Aseiden lisäksi liikkessä myytiin ompelukoneita ja koiran valjaita (Wiipurin Sanomat 3.4.1898 No 89). Liikkeen hoitajana toimi Fredrik Freese. Lisäksi liikkeessä työskentelivät teatterielämässä sittemmin nimeä niittäneet Unto Montonen ja Reino Laaksonen.

Alkuvuodesta 1910 valtio takavarikoi Emanuel Sonnén aseliikkeen varastosta useita aseita. Aseliikettä syytettiin laittomasta aseiden maahantuonnista Saksasta (Suur-Savo 14.7.1914 No 76). Tässä vaiheessa Emanuel Sonné oli jo sairas eikä kyennyt puolustamaan itseään oikeuskäsittelyssä. (Karjala 15.5.1910) Sonné kuoli syyskuussa 1910. Suremaan jäivät leski, Karl Adrian poika ja tyttäret Elli Katrina ja Ester Suleima. 

Bertha Sonné muutti lapsineen Parikkalaan 1917 ja sieltä Tohmajärvelle 1922, jonne tytär Elli Katrina  oli muuttanut neljää vuotta aiemmin avioiduttuaan farmaseutti Eero Varren (Warén) kanssa.  (Parikkalan Sanomat 19.4.1922 No 16) Poika Karl (Kalle) viljeli vuokraajana Möykynmäen maatilaa Parikkalan Joukion kylässä (? Parikkalan Sanomat 16.3.1921 No 12).  Tytär Ester Suleima avioitui ja muutti Helsinkiin 1920-luvulla (Parikkalan Sanomat 10.11.1926 No 45).

Sekä Emanuel että Bertha Sonné ovat haudattuna Vierevin hautausmaalle Parikkalassa.

Päivitys 17.8.2022

Sanfrid Hasselqvist kertoo muistelmateoksessaan Sukuni ja elämänkertani kertomus (Monistamo 1997) Emmanuel Sonnesta. Emmanuel eli Möykynmäen Manu oli Hasselqvistin, "Alahovin Sanun", naapuri ja lapsuudenystävä. Sonnen ja Hasselqvistin vaimot olivat sisaruksia ja Hasselqvist ilmoitti kihlauksestaan Sonnen häissä. Myöhemmin ystävykset riitautuivat Alahovin ostosta. Hasselqvist oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin ja tilan omistusoikeus oli ilmeisesti lainhuudattamatta Hasselqvistin isän saatua tila aikanaan hallintaansa. Velkojen ja perillisten osuuksien epäselvyydet ilmeisesti edesauttoivat sitä, että Sonne koetti saada tilaa haltuunsa. En tiedä siirtyikö osa tilasta lopulta Sonnelle, mutta Hasselqvist perheineen asui tilalla ja elämäkertansa mukaan ystävyys jossain määrin korjaantui, joskin Hasselqvist vierittää syytä vaimonsa ja tämän siskon kontolle ja jotain ristiriitoja lapsuudenystävysten välille jäi. Hasselqvistin konkurssin jälkeen Emmanuel Sonne määrättiin Hasselqvistin alaikäisten lasten holhoojaksi, mutta Hasselqvistin elämäkerran mukaan näyttää siltä, että Sonnen holhoojanasema oli vain muodollinen eikä tämä juuri puuttunut näiden toimintaan. 

Hasselqvist kertoo elävästi miten hän ystävänsä Manun kanssa juoksenteli kesät alastomana Arkusjärven rannoilla kaloja pyytäen ja talvisin laski mäkeä saman järven rantatöyräillä. Pojat myös kävivät yhdessä koulua Savonlinnassa talven 1865-66. Molemmat pojat näyttävät olleen levottomia ja kekseliäitä luonteeltaan.

"Emmanuel Sonne lapsuuden toveri, oli 3 kk vanhempi minua ja molempien äidit olivat lapsuuden toverit Kerimäellä, minun äitini oli kappalaisen tytär ja hänen äitinsä vallesmannin tytär. lähellä asuivat toisiaan ja kävivät yksissä melkein joka päivä. Samoin oli meidän kanssamme siintä, kun rupesimme liikkumaan yhdessä, uitiin yhdessä, juostiin Arkusjärven ympäri alasti [...] 

Kouluun matkustimme yhdessä Savonlinnaan. Vuoroin pantiin hevonen talosta ja toisessa [...] jäitä myöten kävi viitoitettu tie Plasta Savonlinnaan. Emmanuel oli käynyt alkukoulua Malikalliolla Muttosen koulussa ja kesällä kotona Kalle [luultavasti Karl Philip Rönnholm, kirkkoherra Rönnholmin poika, naapuritilan Ristimäeltä, ns. "Kalle-pappi"] koulutti, joka oli silloin ylioppilas. Meidän kummankaan koulunkäynti ei ollut pitkällinen.

Emmanuel ei tahtonut olla kotona ja maatyö oli vastenmielinen. Hän meni Varkauden verstaan [oletettavasti Paul Wahl & Co, viipurilaislähtöinen Hackman & Co:n osakas] oppipojaksi ja sieltä vuosien perästä koneisiin lämmittäjäksi ja alakoneen käyttäjäksi Saimaalle. Ei viihtynyt siinäkään, vaan halusi parempiin ja helpompiin hommiin.

[...] Yhtenä talvena pakkasella läksimme, kolme ystävää matkalle Hiitolaan ja Räisälän Kaukolaan, nimittäin pastori Ahlsted, Manu ja minä. Hiitolan Jaatisessa oli Heikin päivät. Siellä kovasti tanssittiin ja minä johdin franseesit, vaikka oli kolme minua vanhempaa kadettia mm. Gulin Hartman, ei niiden annettu johtaa. Piti olla suomen kielellä. Sitten mentiin Kaukolaan Möykynmäen Liinaa ja Antosta tervehtimään.

Sillä tiellä Manu tutustui yhteen herra Höijeriin [oletettavasti insinööri Frans Höijer, omisti myöhemmin Tammisaaressa Pulituuri-, väkiviina- ja alkoholitehtaan], joka lupasi Manulle hommata paikan Bakuun, jonka hän tekikin. Hän oli ollut siellä 20 vuotta, vaan kun oli vanha ja raihnaantunut jaloista, asui jo maatilalla lähellä Anttosta [Frans Höijer muuttanut Pietarista Kaukolaan 1883]. Siis Manulla päätetty asia matkustaa kevään tullessa Etelä-Venäjälle Kaspianmeren rannalle.

[...] Ensiksi lainasin Emanuelille ensimmäiset reissurahat Bakuun 400 mk. Sitten otin hoitaakseni hänen kotinsa asiat Möykynmäellä, sillä aikaa kun hän olisi Venäjällä rahoja tienaamassa. Minä myin huutokaupalla kaiken irtaimen tavaran Möykynmäeltä ja maksoin velkoja niin paljoni kuin rahaa riitti [...]

Manu alkoi tienata ja vähin erin maksaa korkoja ja pääomaa. [Sonne maksoi Möykynmäen velkoja eikä luopunut tilasta, vaikka tiukkaa oli.]

[...] Kun tuli ensi kerran käymään kotiin, toi minulle hyvän revolverin, n. 32 mk:n maksuisen, luiset päät ja nimen kanssa sekä turkkilaisen maton, joka oli kallis. [...]

Minä hoidin Möykynmäkeä ja Emmanuelin asioita 20 vuotta ilman korvausta, ainoastaan lapsuudentoverin ystävyyden tähden.

[...] Kesällä oli joutunut kihloihin lapsuudentoveri ja naapurin poika Emmanuel Sonne Bertha Forsblomin kanssa ja vietettiin heidän häitänsä 6:s lokakuuta 1885, johon minut kutsuttiin sulhaspojaksi ja minulle oli määrätty morsiamen sisar Ida Forsblom morsiusneidoksi. Häät olivat tavalliseen malliin ja suuret, paljon morsiamen puolelta komeita aatelissukulaisia ym. [.... seuraavana päivänä] Tuli aika syödä päivällistä klo 6 illalla ja nälkäkin oli keskipäivänä tanssittuamme. Paistia tuotiin sisään. Lasit olivat täytetyt viineillä. Talon isäntä ja lastensa isä kohotti maljan lausuen sydämeen tunkevia sanoja pois erkanevalle vävylleen ja tyttärelleen, joiden piti seuraavana päivänä lähteä pitkälle häämatkalla 6000 virstan päähän yli Venäjän maan aina Kaukaasian Bakuun, jossa hänellä oli virkansa ja toimensa, siellä jossa Betroleota valmistetaan; päällysmiehenä siellä oleville höyrykoneille. Tämä oli vaivalloinen matka ja eron hetki oli, näkisivätkö maan päällä toisiaan. Hän toivotti onnea ja menestystä elämälle ja matkalla ja Jumalan siunausta. [....]

Seuraavana päivänä läksin morsiameni [Ida Forsblomin, kihlaus oli juuri ilmoitettu] kanssa saattamaan Emmanuelia ja Berthaa Imatralle ja seurasi meitä morsiamen tädit [...]"

Emmanuelin matkustettua Bakuun otti Sanfrid Hasselqvist vuokralle Möykynmäen tilan, jossa asui Emmanuelin äiti. Tilalla oli tuolloin neljä piikaa ja renkiä sekä 22 lypsylehmää sekä nuorta karjaa. Koska Hasselqvist ei ennättänyt muiden töidensä takia hoitaa Möykymäen maataloutta, vuokrattiin tila Antti Gratioffille. 

"[...] Aina kun tulin Wiipuriin tai Möykynmäelle, niin Bertta sanoi, että oli hyvä kun tulit. Tuot Emmanuelille rohkeutta ja iloa ja hän on aina niin hyvällä tuulella, kun tulet meille. Mites kävi ennen kuolemaa, sulkeutui ovi myötämöysin, yhden kerran avasin kuoleman perästä hautajaisissa Möykynmäellä ja siitäkin olen ollut pahoillani. Ei minua kutsuttu kantajaksi [...]

Mikä minua riivasi mennä [Emmanuel Sonnen] hautajaisiin, en tiedä enkä ikinä ole ollut sellaisissa hautajaisissa. Nimittäin haudalla lankomies Kalle [Carl Gustaf Forsblom] oli hävittänyt brillinsä ja hautapuheen konsepti oli jäänyt toisen palttoon taskuun ja siis niinkin vanhalta papilta voi sanoa konseptin pudonneen myötämöysin, sillä se oli viimeinen, kun piti lankomiehen haudalla. Se oli kerättyä eikä juuri mitään. Minusta tuntui skandaalilta, häpesin itsekseni ja lähdin pois aikaisemmin.

Hautajaistilaisuudessa sairaanhoitaja kysyi, miksi minä en tullut katsomaan vainaata, kun hän oli pyytänyt. Vastasin, että johan olin kylliksi katsonut eläissäni. Jos hänellä on ollut tunnonvaivaa, olisi hän ne voinut muuttaa jonkun henkilön kautta."

Lue lisää: 

Sanfrid Hasselqvist: Sukuni ja elämänkertani kertomus (Monistamo 1997)

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Alexander Sonné. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=14786>. Luettu 2.8.2022.

Pennanen, Riikka: Montonen, Uuno. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 2.8.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-005447
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Parikkalan seurakunnan rippikirjoja ja muuttokirjoja

brothersnobel.com 

geni.com -verkkotietokanta

Tukholman yliopiston taloushistorian tuottama englanninkielinen video Nobelin veljeksistä 

Edvard Bergenheim - piispan poika Turusta, josta tuli tehtaanomistaja Harkovassa

Kirjoittaessani Adolf Sonnysta, joka oli suomalaissyntyinen Ukrainassa elämäntyönsä tehnyt 1800-lukulainen, törmäsin Edvard Bergenheimiin. 

Edvard Bergenheim
Wikipedia

Edvard Ferdinand Bergenheim syntyi Turussa 24.1.1844 arkkipiispa Edvard Bergenheimin pojaksi. Äiti oli haminalaisen kauppias Christian Bruunin tytär Alexandrine (1814-1889). Alexandrinen serkku Christina (Helena Kristina) oli aiemmin blogissa useasti mainitsemani Parikkalan kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm äiti. Bergenheimin perheessä oli useita lapsia, muun muassa tytär Alexandrine (1847-1916), josta tuli Finlaysonin puuvillatehtaan isännöitsijä Christian Bruunin puoliso. Toinen sisar Sophie (1849-1930) oli naimisissa Albert von Julinin kanssa. von Julinin sisko Hedvid Charlotta Hélène (1842-1881) oli naimissa kreivi Carl Robert Mannerheimin (1835-1914) kanssa ja oli näin ollen myöhemmin marsalkka Mannerheimina tunnetun Carl Gustaf Mannerheimin äiti. 

Edvard Bergenheim opiskeli Haminan kadettikoulussa, josta hän valmistui 1863. Tämän jälkeen hän suuntasi sotilasuralle palvellen Suomen kaartissa ja keisarillisessa henkikaartissa. Vuonna 1869 Bergenheim valmistui Nikolain insinööriakatemiasta Pietarista ja siirtyi palvelemaan insinöörikaartissa. Vuonna 1870 Bergenheim siirtyi linjapäälliköksi Kurskin-Harkovan rautateille ja vuonna 1876 Harkovan-Nikolajevin rautateille. Vuodesta 1879 vuoteen 1884 hän työskenteli rautateillä Ukrainassa ja Kaukasiassa. Vuonna 1882 hän osallistui Tbilisissä Kura-joen ylittävän rautatiesillan rakentamiseen.

Vuonna 1878 Bergenheim solmi avioliiton Emilia Elisabeth Ekestubben (1854-1899) kanssa. Vaimon isä oli Turun hovioikeuden asessori Axel Florentin Ekestubbe (1827-1856) ja äiti Anna Aurora Adelaide Armfelt (1829-1894) Vehmaan Gunnilan kapteeninpuustellista. Emilia Bergenheim oli taiteellinen ja osallistunut Helsingin taideyhdistyksen näyttelyihin 1876 ja 1885, saaden opetusta Turussa Robert Wilhelm Ekmanilta (Åbo Tidning 20.3.1888, Finland 25.10.1885). Jälkimmäisestä näyttelystä Hämäläinen -lehti (29.8.1855) uutisoi, että "se todistaa, ettei taide ole hänen warsinainen ammattinsa, waan harjoittanee hän sitä wälityökseen wain." Pariskunta sai kaksi lasta, Axel Edvard Emmanuelin (1885-1920) ja Dordi Adelaiden (1893-1975). Perhe asui tehtaan alueella omassa talossaan. Palvelusväkeen kuului myös suomalaisia, kuten 1890 Harkovassa kuollut piika Maria Jakobsdotter Juth, joka oli kotoisin Isostakyröstä ja syntynyt vuonna 1861. (Åbo Tidning 22.2.1890)

Samaan aikaan, kun Bergenheim työskenteli Ukrainassa rautateillä, perusti hän Harkovaan keramiikkatehtaan, jossa valmistettiin kaakeleita, lattialaattoja, putkia ja tulenkestäviä tiiliä. Harkovassa Bergenheim osallistui myös kaupungin hallintoon paikallisen duuman jäsenenä vuosina 1887-1891. Samoihin vuosiin 1870-luvulla osuu myös Bergenheim osallistuminen Suomen valtiopäiville 1878-1879 aatelissäädyn edustajana - Bergenheim aateloitiin 1879 isänsä ansoiden perusteella ja introdusoitiin Suomen ritarihuoneeseen 1888 vapaaherralliseen (paroni) säätyyn. Valtiopäivätyön edellyttäneen matkustamisen lisäksi Bergenheim teki useita opintomatkoja Saksaan, Sveitsiin ja Ranskaan, jossa hän opiskeli kaakelin- ja tiilinvalmistusta.

Keramiikkatehtailijaksi Bergenheim päätyi havaittuaan rautateillä työskennellessään alueen erinomaiset savivarannot. Savi tuotiin junilla Donetskin alueelta Harkovaan. Tuotanto alkoi vuonna 1877 ja uusi, näihin päiviin asti pystyssä ollut tehdasrakennus valmistui 1890. Ilmeisesti tehtaalla vuonna 1903 raivonnut suuri tulipalo ei onnistunut tuhoamaan koko rakennuskantaa. Vuodesta 1891 tehdas muutettiin osakeyhtiöksi. Tehdas tuotti rakennustiiliä ja lattialaattoja paitsi paikallisten tehtaiden ja rakennusten käytöön, niin myös Kazanin katedraaliin Harkovassa, Livadia palatsiin Krimillä, Kimeran taloon Kiovassa,  Kižin puukirkkojen lattioissa Äänisen rannalla,  rautatieasemille ja yksityiskoteihin ympäri silloista Venäjää. Myös tänä vuonna Venäjän aloittamassa sodassa tuhoutuneessa koulussa numero 7 oli Bergenheimin tehtaan valmistamia lattialaattoja. Koulu kuuluu Unescon listaamiin tuhoutuneisiin kohteisiin Harkovassa. Vuonna 2003 Harkovaan perustettiin keramiikka- ja saniteettituotteiden museo, jossa oli esillä useita Bergenheimin tehtaan tuotteita. 

Bergenheimn tehtaan valmistaman lattialaatan kääntöpuoli.
Venäjänkielinen Edvard Bergenheimia käsittelevä wikipediasivusto.

Vuonna 1894 Paroni Bergenheimin keramiikkatehtaassa työskenteli vajaasta sadasta useampia satoja työläistä (riippuen lähteistä, Finland 26.10.1877 ilmoittaa työläisten määräksi 280) ja siellä oli yhdeksän  polttouunia 16:ssa huoneessa. Aluksi uunit toimivat höyryvoimalla ja 1800-luvun lopussa kaasulla. Tästä blogista voi käydä katsomassa millaisia tuotteita tehtaassa valmistettiin. Tehdas oli ensimmäisiä paikkoja Harkovassa, jossa nähtiin sähkövalon syttyminen. Tämä tapahtui marraskuussa 1890, kahdeksan ja puoli vuotta sen jälkeen, kun Tampereella Finlaysonilla oli syttynyt Suomen ensimmäinen sähkövalo. Bergenheim kehitti myös tehtaan työläisten oloja perustaen näille muun muassa koulun, ruokalan, sairaalaan ja apukassan sekä paransi työläisten asuinoloja. Virkistykseksi työläisille perustettiin myös laaja puutarha, jossa saattoi viettää vapaa-aikaa. Puutarhaa hoitamaan oli palkattu ruotsalainen puutarhuri Johan Karlsson (Hufvudstadsbladet 27.1.1893).

Paroni Bergenheimin ystävä, venäläisittäin G. I. Lagermar eli Harkovan yliopiston kemian professori Herman Lagermarck, Bergenheimin lapsuudenystävä Turusta, kuvaili Bergenheimiä "yksityiselämässään yksinkertaisesta elämästä nauttivaksi, anteliaaksi ja kohteliaaksi ihmiseksi. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta päättäväinen, jopa itsepäinen, asioissa, jotka liittyivät maineeseen ja velvollisuuteen. Hänen jaloutensa ja oikeudenmukaisuutensa tekivät hänestä pidetyn henkilön tehtaallaan, ja hänen alituinen mielenkiintonsa liiketoimiin sekä huomatta ahkeruutensa hämmästyttivät kaikkia..." On mahdollista, että juuri Lagermarck houkutteli Bergenheimin Harkovaan ja miehet toimivat yhdessä tehtaan perustamisen ja kaakelinvalmistuksen vaatimien kemiallisten kokeiluiden parissa. Wiborgsbladet 29.4.1891 julkaisi nimimerkin K. K. kirjoittaman matkakertomuksen, jossa kirjoittaja kuvaili tehdasta ja Harkovan kaupunkia, jonka katuja reunustavat jalkakäytävät oli päällystetty Bergenheimin tehtaan ihmeellisillä monivärisillä laatoilla, joita ei muissa kaupungeissa oltu nähty. Samoihin aikoihin myös suomenkieliset lehdet uutisoivat Bergenheimin tehtaasta ja Bergenheimin keksinnöstä, jonka avulla voidaan valmistaa värillisiä kivilevyjä. 

Harkovan vuosina Bergenheim vastaanotti vieraakseen sisarensa miehen siskonpojan Carl Gustaf Mannerheimin, joka vuonna 1887 vieraili Harkovassa tarkoituksenaan opiskella Venäjän kieltä - tämä kieli aiheutti Mannerheimille vaikeuksia hänen upseerikoulutuksessaan, joten ehkäpä sukulaiset olivat ajatelleet lähettää pojan Harkovaan kieltä oppimaan sekä pois kotimaan juorujen keskeltä, sillä olihan häpeällinen erottaminen Haminan kadettikoulusta tuolloin varsin tuoreena muistissa juoruilevan seurapiirin keskuudessa. Bergenheim löysi opettajaksi ratsuväenkapteeni Suhinin, joka myös opasti nuorta Mannerheimia keisarillisen armeijan upseeriuralle. Harkovassa vietetyn kevään jälkeen Mannerheim pääsikin kirjautumaan Pietarin Nikolain ratsuväkiopistoon syksyllä 1887. 

Edvard Bergenheim kuoli Harkovassa 16.3.1893 ja hänet on haudattu Harkovan luterilaiselle hautausmaalle. Åbo Tidning uutisoi 16.4.1893 Charkovskija Vedomostista lainaamillaan tiedoilla kuolemasta. Nekrologin mukaan uuttera ja loppumaton työ ajoi Bergenheimin hautaan. Hufvudstadsbladet ilmoitti 11.4.1893 kuolinsyyksi sydänkohtauksen ja kuvaili, miten Bergenheim omalla esimerkillään ja ahkeruudellaan näytti työläisille, miten työt tulisi tehdä ja oli "ensimmäinen ja viimeinen työpaikalla". Sen sijaan Mikkelin sanomat (sekä muutamat muut suomenkieliset sanomalehdet) tietää kertoa 7.4.1893, että Bergenheim kuoli Moskovassa, mutta Nya Pressenissa samana päivänä ollut kuolinilmoitus ei kuolinpaikka vahvista ja mainitsee Bergenheimin kuolleen yhtäkillisesti illalla kello 21.20. Myös muut kuolintapausta kommentoivat sanomalehdet ilmoittavat kuolinpaikaksi Harkovan. 

Edvard Bergenheimin kuoleman jälkeen leski Emilia ja lapset muuttivat Turkuun. Tehdas jatkoi toimintaansa ja osallistui tuotteillaan vuonna 1896 Moskovassa suureen näyttelyyn (Nya Pressen 19.7.1896). Samana vuonna Emilia Bergenheim suunnitteli jonkinlaisen kylpylä-parantolan rakentamista tarkoitusta varten hankkimalleen maapalalle Täktomiin Hankoniemelle. (Aftonposten 9.11.1896) Hän ja Axel-poika olivat vierailleet useissa kylpylöissä palattuaan Suomeen. Mahdollisesti Emilia ajatteli suositun kylpyläkaupunki Hangon turismibisnekseen sijoittamisen tuottavan tuloja hänelle Suomessa. Turussa perhe jatkoi ilmeisesti samatapaista asumista kuin Harkovassa, sillä syksyllä 1897 Emilia Bergenheim etsi ruotsalaista/ruotsinkielistä puutarhuria talouteensa (Tammerfors 19.10.1897). Seuraavana vuonna Emilia Bergenheim osti kreivi August Armfeltilta Turusta talon ja tontin nro 2 toisesta korttelista ensimmäisestä kaupunginosasta Agricolankadun varrelta 64 000 markalla. Emilia Bergenheimin rakennushankkeet kuitenkin raukesivat, kun hän vuodenvaihteessa 1899 kuoli keuhkotulehdukseen (Aftonposten 9.1.1899). Emilia Bergenheimin kuoleman jälkeen tämän lapset myivät Agricolankadun talon ja tontin maanviljelijä H. A. Gustafssonille 58 000 markalla (Turun Lehti 2.3.1899). 

Leonid Vlasov: Mannerheim Pietarissa 1887-1904. Gummerrus, 1994. 

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852: Edvard Bergenheim. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13048>. Luettu 22.6.2022.

Kyllikki Tiensuu, Bergenheim, Edvard. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 22.6.2022)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003133
(ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)

Газета «Кижи»№8 (92) сентябрь 2012

Ukrainankieliset wikipediasivut

Venäjänkieliset wikipediasivut 

Adolf Sonny - Kiovan yliopiston professori

 Adolf Sonny syntyi vuonna 1861 Keltossa Inkerinmaalla. Hänen isänsä oli luterilaisen kirkon pappi Israel Sonni  ja äitinsä Helena von Elgeen (1818-1899). Tässä blogitekstissä keskityn Adolf Sonnyn elämääntaipaleeseen. Hänestä ei juuri löydy suomenkielistä tietoa, joten koitan koota tähän tällä hetkellä saatavilla olevan tiedon. A. A. Putskov, joka on kirjoittanut lyhyen elämäkerran Sonnysta, kirjoittaa, että tästä harvinaisesta muinaiskreikan osaajasta 1900-luvun alun Venäjällä (Ukrainassa) ei ole tutkimusta, joten ei ihme, että hän on painunut unholaan myös Suomessa. Putskovin [pitäisin olla suhuässä, mutta en tiedä miten täss blogialustassa sellaisen saa] kuoleman aikaan hänestä ei julkaistu yhtään muistokirjoitusta eikä hänen kuolinpaikkakaan ole täysin selvillä. 

Kuva Adolf Sonnyn venäjänkielisiltä
Wikipediasivuilta

Perhetausta

Adolfin isä Israel Sonni syntyi Parikkalassa vuonna 1806. Israel Sonnin isä oli Parikkalan kirkon lukkari Fredrik Sonni (k. 1825) ja äiti Agneta Matikainen. Israel pääsi opintielle Savonlinnan piirikouluun, josta hän siirtyi 1822 Viipurin lukioon. Lukion jälkeen vuodet 1828-1833 Israel Sonni opiskeli Tarton yliopistossa. Hänet vihittii papiksi Tartossa vuonna 1834 ja samalla sukunimi kääntyi muotoon Sonny. Vuodesta 1837 Israel Sonny työskenteli Kelton luterilaisen seurakunnan pappina perustaen mm. sinne suomenkielisen koulun vuonna 1856. Hän kuoli Keltossa 1872.

Israelin veli Henrik (1803-1837), joka käänsi sukunimensä muotoon Sonné, opiskeli niin ikään papiksi, mutta veljestään poiketen Turun yliopistossa. Hän aloitti uransa Parikkalan kirkkoherran Anton Ulrik Rönnholmin apulaisena ja päätti työvuotensa Muolaassa vastaavissa tehtävissä.

Veljeskatraan kolmas oli Alexander Sonné (1813-1842), Parikkalan lukkari. Hänkin opiskeli Turun yliopistossa, mutta ei koskaan valmistunut sieltä. Sen sijaan hän toimi lukkarintyönsä ohella monessa toimessa kirkkoherra Rönnholmin apuna. Kun Alexanderia valittiin lukkarintehtävään, sai hän tukea vain seurakunnan papeilta ja maironiemeläiseltä Mikko Pentipoika Poutaselta, Juho Matinpoika Soikkelilta Rasvaniemestä, Klemetti Sonnilta Tyrjältä ja Matti Martinpoika Pajari Tyrjältä. Sonnit olivat kotoisin Tyrjältä, joten oman kyläkolkan miehet äänestivät häntä. Koska kirkkoherra Rönnholm oli Sonnén takana, valittiin hänet lukkariksi vuonna 1831. Lukkarina hän muun muassa valvoi Parikkalan pitäjäntuvan rakennustyömaata.

Adolfin äidin Helena von Elgeenin isä oli Petter Vihelm Elgeen (1776-1829) Spankkovan ja Kolpanan kirkkoherra ja Länsi-Inkerin rovasti. Opintonsa Elgeen oli suorittanut Turun yliopistossa, vaikka olikin kotoisin Spankkovasta Inkerinmaalta. 

Adolf Sonnylla oli viisi veljeä ja kolme sisarta. Adolf oli sisarussarjan nuorin. Friedrich Sonny (s. 1839) valitsi sotilasuran ja eteni majuriksi Venäjän armeijassa. Alexander Karl Sonny (1843-1905) seurasi isäänsä pappisuralle. Nikolai Vilhelm Sonny (1847-1933) isänsä ja isoisänsä tavoin toimi pappina Inkerinmaalla. Konstantin Sonny (1852-1892) valitsi uran upseerina isoveljensä tavoin. Gustav Sonny (1858-1883) opiskeli Tarton yliopistossa lääkäriksi. 

Sisarista Amalie (1849-1919) kuoli Kiovassa, joten tämä naimaton sisar todennäköisesti asui Adolf-veljen taloudessa. Olga (s. 1849) meni naimisiin Venäjän armeijan upseeri Adam Barovskyn kanssa. Helena Pauline -sisar  (1851-1937) avioitui paroni Constantin Carl Woldemar von Pfeilitzer Frankin kanssa, joka kuului Baltian saksalaiseen aatelistoon. 

Putskovin elämäkerassa väitetään virheellisesti, että Adolf Sonny syntyi Leipzigissä luterilaisuuteen kääntyneen papin syntyjään juutalaiseen perheeseen. Mistä tämä tieto on peräisin, ei käy ilmi elämäkerrasta. Oliko Sonny itse halunnut elinaikanaan häivyttää vaatimattoman perhetaustansa ja "syntyä" uudelleen leipziginjuutalaisena? 

Kiova 1800-luvun lopulla. goodfreepothos.com 

Adolf Sonnyn perhe Kiovassa

Adolf Sonny avioitui 29.4.1891 Viipurissa Marta Alexandrovna Fiedlerin kanssa. Elämäkerturi Putskovin mukaan morsiamen isä oli A. G. Fiedler. Pariskunnalle syntyi neljä lasta: Ada (1892), Eugene (1895), Nina (1900) ja George (1902). Fiedler -suku harjoitti kauppaa Venäjällä ja Itämeren ympärystössä. Nimellä A. G. Fiedler löytyy puolalainen kangastehtailija, joka on toiminut myös Pietarissa, ja jonka tehtaat sijaitsivat Opatowekissa Puolassa. Fiedler -sukuisia kangastehtailijoita toimi myös Suomessa. 

Kiovassa Adolf Sonny perheineen asui alueella, jossa nykyään sijaitsee Ukrainan sisäministeriö. Talo oli kaksikerroksinen kivitalo. Perheen kasvaessa Sonnyt muuttivat Novo Elizavetinskya -kadulla sijainneeseen taloon. Sieltä perhe muutti Marta Fiedlerin perimään taloon Levashovskaya -kadulle. [Nimien translitterointi englantilaisen tavan mukaan]

Imperial University of St. Vladimir. Wikipedia

Adolf Sonnyn tieteellinen ura 

Adolf Sonnyn venäjänkielisten Wikipediasivujen hän opiskeli Leipzigin yliopiston alaisessa Venäjän historian ja filologian seminaarissa, jonka tarkoituksena oli kouluttaa opettajia venäläisiin kymnaaseihin (lukioihin). Sonny valmistui Leipzigistä 1882 ja aloitti vielä samana vuonna latinan ja kreikan kielten opettajana Pietarin 5.:ssä kymnaanissa. Tieteellinen ura kuitenkin kutsui Sonnya ja vuonna 1885 hän suuntasi kaksivuotiselle tutkimusmatkalle, jonka päätteeksi vuonna 1887 hän puolusti Tarton yliopistossa klassisen filologian maisterintutkielmaansa De Massiliensium rebus quaestiones.

Heinäkuussa 1887 Sonny alkoi antaa privatdozent -tittelin turvin luentoja Kiovan Wladimirin keisarillisessa yliopistossa. Vuosipalkkio oli 1 200 ruplaa (n. 7 000 euroa nykyrahassa Suomen Pankin rahamuseon laskurin mukaan). Lokakuussa 1887 Adolf Sonny nimitettiin Wladimirin keisarillisen yliopiston dosentiksi. Kahden vuoden kuluttua hänet nimitettiin virkaa tekeväksi ylimääräiseksi professoriksi kyseiseen yliopistoon. Vuonna 1891 Sonny sai Pyhän Stanislauksen toisen luokan arvomerkin. Vuonna 1897 Sonny väitteli väitöskirjallaan Ad Dionem Chrisostomum analecta ja sai vakituisen professuurin. Vuonna 1898 Sonnylle myönnettiin valtioneuvoksen arvo. Vuonna 1896 hän sai Pyhän Annan kolmannen luokan arvomerkin ja 1901 Pyhän Stanislauksen kolmannen luokan arvomerkin ja edelleen vuonna 1904 Pyhän Annan toisen luokan arvomerkin. Sonny jatkoi tieteellistä uraansa ja teki uuden tutkimusmatkan vuonna 1907. Vuonna 1908 hän sai Pyhän Vladimirin neljännen luokan arvomerkin. Vuonna 1911 hänelle myönnettiin todellisen valtioneuvoksen arvonimi. Vuonna 1914 hän sai valtiollisen eläkkeen 30 vuoden palveluksestaan. Eläkkeen suuruus oli 3 000 ruplaa vuosittain. Eläkkeelle jäädessään hänelle myönnettin Pyhän Vladimirin kolmannen luokan arvomerkki ja vuonna 1917 Pyhän Stanislauksen neljännen luokan arvomerkki.

Kiovan yliopiston professuurin lisäksi Sonny toimi useita vuosia Kiovan naisten korkeimman oppilaitoksen historian ja filologian laitoksen dekaanina ja klassisen filologian laitoksen professorina ja opetti naisten iltaoppilaitoksen (Adelaida Zhekulina -koulu, nykyään koulu numero 138) kursseilla muinaiskreikan kirjallisuutta. Lisäki hän oli Klassisen filologian pedagogian yhdistyksen puheenjohtaja. 

Opetustyönsä ohella Sonny osallistui antiikin tekstien käännöstyöhön kääntäen 1900-luvun alkuvuosina mm. Ammianus Marcellinuksen Res gesteae -teosta (julkaistu venäjäksi 1906-08 Kiovassa ja uusintapainoksina vielä 1994). 

Vuonna 1910 Adolf Sonny oli yksi Kiovan yliopiston arkeologian opetuksen alullepanijoista. Sonny jatkoi opetustyötään ensimmäisen maailmansodan aikana, kun yliopisto oli evakuoitu Saratoviin. 

Koska en ole klassisten kielten tai antiikin asiantuntija, jätän Sonnyn uran arvioinnin aiheeseen perehtyneille. Ilmeisesti Sonnyn tieteellistä työtä arvostetaan edelleen alan piireissä ja hän tuntuu olevan tunnettu nimi etenkin venäjänkielisen antiikintutkimuksen parissa johtuen osittain siitä syystä, että hän julkaisi suuren osan tutkimustyöstään venäjäksi. Sonnyn oppilaita vaikutti antiikintutkimuksen ja klassisen filologian parissa vielä toisen maailmansodan jälkeenkin eikä vain Venäjällä, vaan luonnollisesti myös Ukrainassa ja sen naapurimaissa. Vaikka Sonnyn tieteellinen ansio ehkä olikin elävä, pitivät hänen oppilaansa häntä jokseenkin tylsänä ja kuivakkaan tyyppinä. Eräs hänen oppilaansa kuvaili häntä pieneksi mieheksi, jolla oli syvä bassoääni. Hänen ulkomuotonsa oli jokseenkin koominen, mutta hänen runoudenymmärryksensä antoi anteeksi nämä huvittavat piirteet. 

Aikalaiset kuvasivat häntä myös kammiotutkijaksi, joka ei juurikaan vieraillut esimerkiksi arkeologisilla kaivauksilla tai tutustunut tutkimusaiheeseensa paikan päällä. Sonny oli saksalaisen yliopistokoulutuksen tuote, jota kuvaillaan kiinnostaneen vain hänen työnsä, opetuksensa ja perheensä. Arkeologisten kaivausten sijaan hän vietti mieluummin aikaa vaimonsa ja lastensa kanssa lomakohteissa. Hänen sanotaan opettaneen samoja kursseja koko 30-vuotisen uransa ajan ja julkaisi noin yhden artikkelin tai tekstin vuodessa: hän mieluummin kritisoi muiden töitä ja kirjoitti kriittisiä editioita klassikkoteksteihin kuin tuotti itse uutta tieteellistä tekstiä. 

Vaikka opiskelijat ehkä pitivätkin Sonnya kuivakkaana tyyppinä, ylistivät he hänen 30-vuotisjuhlissaan hänen kykyään kytkeä opetus muinaisen Venäjän historiaan ja kirjallisuuteen. Opiskelijoiden mukaan Sonny oli todellinen humanisti, joka ei "yrittänyt tehdä meistä sokeita seuraajia tiedon lähteille, jotka mukisematta tottelisivat  nykyisiä [vuoden 1914] poliittisia olosuhteita" ja halusivat tulla Sonnyn kaltaisiksi itsenäisiksi ajattelijoiksi. 

Adolf Sonny kuoli 1922 pilkkukuumeeseen (joidenkin tietojen mukaan matkallaan Suomeen) ja hänet on haudattu Kiovan luterilaiselle hautausmaalle. Putskovin mukaan Sonny sairasteli ennen kuolemaansa, mutta jatkoi opetusta yliopistolla loppuun asti. Hänen kuolemansa jälkeen kollegat järjestivät hänelle muistotilaisuuden yliopistolla. 

Adolf Sonnyn kuolema noteerattiin suomalaisissa sanomalehdissä, joskin vuoden viiveellä. Uusi Aura julkaisi seuraavan nekrologin 21.3.1923:

Hiljattain saapuneen tiedon mukaan kuoli Kiewissä wiime wuoden helmikuussa Kiewin yliopiston klassillisten kielten professori Adolf Sonny. Sonny oli syntyisin Suomesta, vaikka elikin suurimman osan elämäänsä isänmaansa ulkopuolella. Hän syntyi 1861. Tieteelisen siwistyksensä hän sai Leipzigissä. Yliopistollisen uransa hän aloitti Kiewissä 1880-luwulla. Tieteellisenä kirjailijana hän käsitteli useita klassilliseen filologiaan kuuluwia kysymyksiä, liikkuen m. m. muinaislatinalaisten sananlaskujen tutkimuksen ja latinalaisen leksikografian aloilla. Europalaisen maineen hän saawutti erikoistutkimuksillaan Dionin, Catulluksen ja Aristophaneksen teoksista. Synnynnäiset lahjat hankkiwat hänelle huomattawan paikan tieteensä etewimpien edustajien joukossa.

Lisäys 17.5.2022

Tarkkaavainen lukija oli  löytänyt uutisen Adolf Sonnyn kuolemasta. Uutinen oli julkaistu Karjala -lehdessä, josta alla leike. Tästä käy ilmi, että Sonny oli ennen kuolemaansa matkustanut Moskovaan hakemaan passia Suomeen. Matkalla hän sairastui ja kuoli kotonaan Kiovassa. 1920-luvun kovat ja sekasortoiset ajat koituivat Sonnyn kohtaloksi.

Lue lisää: 

Adolf Sonnyn ukrainankieliset wikipediasivut.

Adolf Sonny listataan myös venäläisiä suurmiehiä käsittelevällä verkkosivustolla.

Пучков А. А.Адольф Сонни, киевлянин: Из истории классической филологии в Императорском университете св. Владимира. — Киев: Феникс, 2011. — 296 с.: ил.

geni.com -verkkosivusto

Parikkalan pitäjäntupa

 Parikkalan pitäjäntupa on keskusteluttanut paikallisia, kun kävi ilmi, että talossa pitkään toiminut Taito Etelä-Suomi ry:n ylläpitämä käsityökeskus on lopettamassa toimintaansa Parikkalassa.

Parikkalan pitäjäntupa 1970-luvulla. Lappeenrannan museot

Pitäjäntupa rakennettiin rovasti Anton Ulrik Rönnholmin aikana ja osittain hänen aloitteestaan. Pitäjässä oli jo ennen Rönnholmin aikaa - Rönnholm tuli Parikkalaan 1819 - pitäjäntupa, mutta tämä rakennus oli tullut tiensä päähän 1830-luvulla. Uutta pitäjäntupaa, joka vielä nykyäänkin seisoo kirkon vieressä, alettiin rakentaa 1834.

Maaliskuussa 1832 pitäjäläiset olivat yhtä mieltä, että vanha pitäjäntupa oli asumiskelvoton. Päätettiin yhteisesti, että seuraavana talvena pitäjäläiset tuovat puutavaraa uuden pitäjäntuvan rakentamista varten.

Maaliskuussa 1833 tultiin siihen tulokseen, että uusi pitäjäntupa olisi todellakin tarpeen. Uutta puutavaraa ei ilmeisesti oltu vielä tuotu eikä kukaan ollut ryhtynyt rakennustöihin. Rovasti Rönnholm oli saanut kehotuksen tuomiokapitulilta ja läänin maaherra Ramsaylta, että Parikkalaan pitäisi tehdä uusi pitäjäntupa. Konkreettisiin suunnitelmiin ryhdyttiin. Seinän pituudeksi päätettiin kuusi syltä (noin 10,6 metriä). Rakennustyöt päätettiin aloittaa keväällä 1834, koska kukaan viranomainen ei ollut käskenyt aloittamaan niitä heti. Työt päätettiin teettää kirkon taksvärkkinä niin, että jokaisesta ruokakunnasta osallistuttaisiin. Päätettiin kerätä sata hirttä, kuusi syltä pitkiä (noin 9 metriä) ja 12 tuumaa paksuja (noin 30 cm), 12 tolttia lautoja (toltti on 12 kpl, eli lautoja kerättiin 144 kpl), joiden tuli olla 12 kyynärää (noin 7 metriä) pitkiä sekä 8 tolttia lankkuja, joista 40 kpl tuli olla 10 tuuman vahvuisia. Lisäksi hankittaisi viisi lasiruutua ikkunoita varten, kaksi vesiränniä, 9 kpl parruja ja 12 kpl parruhakoja. Uuden pitäjäntuvan eteinen päätettiin rakentaan vanhan pitäjäntuvan hirsistä. Kaikki rakennusmateriaalit pitäisi pitäjäläisten tuoda paikalle yhteisesti. Rakennustyöt päätettiin kilpailuttaa huutokaupalla. Pitäjäntuvan lämmittäjä Elias Tiitta poikineen velvoitettiin vastaanottamaan ja tarkistamaan rakennusmateriaalit, joita pitäjäläiset ryhtyisivät tuomaan uuden pitäjäntuvan rakennustyömaalle.

Rovasti Rönnholm ehdotti, että hän ja muut viranomaiset suosittaisivat uudesta pitäjäntuvasta erotettavaksi 4x2½ sylen suuruisen huoneen (noin 30 neliömetriä), jossa kylmänä vuodenaikana voitaisi kastaa lapsia, pitää rippikoulua ja  pitäjänkokouksia, ja jota tulevaisuudessa voitaisi käyttää koulutiloina ja lääkärin vastaanottona mukavammin kuin kylmää kirkkoa tai matkustavaisia täynnä olevaa pitäjäntuvan isoa tupaa. Tämän erillisen kamarin erottaminen pitäjäntuvasta ei Rönnholmin mukaan maksaisi juuri mitään. Pitäjäläiset vastasivat, että ennenkin on pärjätty ilman tällaista kamaria, joten sitä ei nytkään tarvittaisi. Koska pitäjäläiset eivät halunneet tällaista lämmintä erillistä kamaria rakentaa ilmoittivat pitäjän herrasmiehet kruununnimismies B. Calonius puhemiehenään, että he eivät osallistuisi pitäjäntuvan rakentamiseen. Heillä ei ollut tarvetta talolle, jossa ei ollut kunnollista kokoontumistilaa. Osa pitäjän talonpojista tuli siihen tulokseen, että ehkä erillinen kamari olisi kuitenkin hyvä olla. Kamarin rakentamista puolsivat Asarias Sonni Melkoniemeltä, Esko (Eskel) Heinonen Tiviästä, Paavo (Paul) Terävä Poutalasta, Pekko (Peter) Sonni Kangaskylästä, Mikko (Michel) Sonni Tyrjältä ja Pekko (Peter) Kosonen Tarnalasta. 

Parikkalan kirkko 1930-luvulla. Museovirasto

Joulukuussa 1833 päätettiin, että rakennusmateriaalit uutta pitäjäntupaa varten pitäisi tuoda rakennuspaikalle maaliskuuhun 1834 mennessä. Pitäjän kuudennusmiehet velvotettiin hoitamaan puutarvaran keräily kylistä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, sillä talon rakentamista ei oltu aloitettu vielä kesällä 1834 kuten alun alkaen oli päätetty.

Syyskuussa 1834 pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiin, että uusi pitäjäntupa rakennettaisiin seuraavasti: talon perustukset tulisi tehdä kyynärän (noin 50 cm) korkuiseksi ja muurata kivestä. Perustuksiin tuli tehdä kaksi tuuletusluukkua. Perustuksiin kuuluvaksi tehtäisi multapenkki, jonka päälle asetettaisi hirsisalvos, joka tilkittäisi kahden tuuman paksuisella savikerroksella. Tämän päälle aseteltaisi hiekkakerros. Talon seinien korkeudeksi määriteltiin seitsemän kyynärää lattiasta välikattoon. Hirret tulisi piiluttaa ulkopuolelta ja kiinnittää toisiinsa "niin sanotulla karatilla" kolmesta-neljästä kohtaa. Sisäpuolelta seinät höylättäisi "siihen korkeuteen kuin savupirteissä on tapana". Lattia tehtäisi lankuista, jotka rakennuksen urakoitsija omalla kustannuksellaan sahauttaisi saatavilla olevista hirsistä. Lattialankut tulisi myös kiinnittää toisiinsa samalla tavalla kuin seinät. Sisäkatto tulisi tehdä laudoista ja välikaton päälle asettaa eristeeksi sammalta ja multaa, joka katettaisi tuuman paksuisella savikerroksella. Ulkopuolinen katto tehtäisi laudoista ja taloon pitäisi asentaa vesirännit. 

Pitäjäntuvan sisustukseksi suunniteltiin neljä pitkää penkkiä, jotka kiertäisivät tuvan seiniä. Uunin - joka tässä vaiheessa oli sisäänpäin lämpiävä savu-uuni - päälle tulisi rakentaa laudoista "niin sanottu kolpitsa". Savun poistoa varten kattoon piti tehdä räppänä ja savutorvi. Lattian alle tuli tehdä kellari, jota varten tuli tehdä lukittava luukku lattiaan. Taloon suunniteltiin seitsemän ikkunaa, 40x12 tuumaa (noin 1x0,3 metriä) kukin ikkuna. Ikkunoihin tuli laittaa lasiruudut raameihin, jotka tilattaisi puusepältä. Kaikkiin ikkunoihin ei katsottu tarvittavan saranoita, vaan vain osa ikkunoista tehtäisi avattavia. Pitäjäntuvan ovet haluttiin tehdä vankoiksi: kolmet saranat ja raudoitus, jonka tuli ulottua koko oven yli. 

Käsityökeskus eli Taitokeskus
Vanha pitäjän- eli kunnatupa kesällä 2021.
Kuva: Ulla Ijäs

Talon rakentaminen päätettiin kilpailuttaa ja alhaisimman tarjouksen tehnyt saisi ryhtyä rakennustöihin. Parikkalalaiset toimittaisivat tarvittavan puutavaran. Yrjö Abrahaminpoika Matikainen Kesusmaalta teki parhaan tarjouksen. Hän rakentaisi talon, jos hänelle maksettaisiin 210 seteliruplaa (Suomen pankin rahanarvonlaskurin mukaan noin 1 500 euroa nykyrahassa) ja 10 tynnyrillistä ruista. Työtä valvomaan valtuutettiin lukkari Alexander Sonné (Sonni) ja Antti Tiituksenpoika Tiainen Saarelta. 

Huhtikuussa 1834 todettiin, että rakennustyömaalta puuttui lautoja ja puutteet tulisi korjata välittömästi. Laudat otettasi kirkon varastosta ja pitäjäläisten tulisi seuraavana talvena toimittaa uudet laudat tilalle.

Myöhemmin saman vuoden lokakuussa  kävi ilmi, että Yrjö Matikainen oli ottanut kuudennusmies Heikki Muukkosen avukseen työhön. Muukkonen oli mukana siitä syystä, että hän valvoi pitäjäläisten osallistumista rakennustyöhön. Jokaisen kuudennusmiehen piiristä tuli maksaa rahaa ja viljaa rakennustyötä varten tulevan talven aikana. Kuudennusmiehet kiertäisivät keräämässä maksut. 

Tupa valmistui loppuvuodesta 1835 siihen kuntoon, että siellä saatettiin ryhtyä kokoontumaan. Enää ei tarvinnut kokoontua kylmässä kirkossa. Tuvan viimeistelytyöt kuitenkin jatkuivat vielä tämänkin jälkeen. Lokakuussa 1835 päätettiin, että puuttuvat kuusi hirttä ostettaisi seurakuntalaisten laskuun. Hirret tuli olla 5-6 syltä pitkiä (noin 9 metriä). Hirsikaupoille valtuutettiin suntio Pekko Innanen, joka saisi käyttää kuusi ruplaa hirsiin. Yrjö Matikainen, tuvan urakoitsija, saisi kaksi rupaa 50 kopeekkaa hirsien kuljettamiseen rakennuspaikalle. 

Helmikuussa 1837 pitäjänkokouksessa todettiin, että osa sahatavarasta oli edelleen maksamatta pitäjäntuvan urakoitsijalle ja lautoja lainanneelle kirkolle sekä rovastille. Rovasti Rönnholmille piti maksaa tynnyrillinen ja 11,5 kappaa ruista ja Yrjö Matikaiselle 35 ruplaa 44 kopeekkaa ja 20 tynnyrillistä ruista. Kirkon kassasta oli lainattu seitsemän ruplaa 37 kopeekkaa, jotka niin ikään pitäisi maksaa takaisin. Lisäksi rakennusmestari Matikaisen saatavista puuttui kuusi kappaa ruista. Samassa kokouksessa päätettiin myös, että haudankaivajan poika Matti Tiitta saisi kesällä maalata pitäjäntuvan punamultamaalilla. Tähän varattiin viisi ruplaa. Ikkunoiden ja ovien punaista öljymaalia varten varattiin 10 ruplaa. Seurakunta lupasi toimittaa punamultamaalin, mutta Tiitta saisi itse hankkia öljymaalit.

Vuonna 1844 pitäjäntupaan muurattiin ulos lämpiävä uuni eli talo ei enää ollut savupirtti. 1848 tupaan hankittiin punaiseksi maalattu pöytä ja penkki, joita kokouksien puhemies ja kirjuri voivat käyttää. Vuonna 1850 pitäjäntuvassa kiellettiin tupakointi - ehkä enemmänkin tulipalovaaran kuin terveyssyiden takia. Kaivo pitäjäntuvan pihapiiriin saatiin 1850-luvulla. 

Hauta-Ollin mökki.
Pitäjäntuvan pihapiirissä asui myös haudankaivaja Olli Kosonen perheineen.
Kuva: Parikkalan kunta

Pitäjäntuvassa oli jo vanhastaan majoittunut pitäjäläisiä kirkkomatkoillaan. Viikonloppuisin tuvan pihapiiri kuhisi ihmisiä ja hevosia. Pitkämatkalaiset yöpyivät tuvassa ja varmaan moni pistäytyi siellä tapaamassa tuttavia, vaikka yösijan tarvetta ei olisikaan ollut. Lisäksi rippikoulua käyvä nuoriso saattoi yöpyä tuvassa niinä viikkoina, kun rippikoulua pidettiin. Pitäjäntuvassa asui myös pidempiaikaisia asukkaita. Pitäjäntupa oli joidenkin sellaisten ihmisten asuinpaikka, joilla ei ollut muuta sijaa ja joilla ei ollut mahdollisuutta löytää asuntoa sukulaisten luota tai joita ei syystä tai toisesta voitu antaa vaivaishoituruotujen (muutama talo vastasi köyhän ylläpidosta ja antoi asunnon) vastuulle. Pitäjäntuvalla toimi 1830-luvulla soppakeittiö, josta jaettiin ruokaa kaikkein vähävaraisimmille. Tämä oli keino yrittää auttaa ihmisiä katovuosien yli aikana, jolloin muuta sosiaaliturvaa ei ollut. Tuvan valmistuttua 1835 siellä asui noin kymmenen ihmistä, joiden ylläpidon seurakuntalaiset maksoivat yhteisesti. Osa asui tuvassa pidempäänkin. Anna Kosonen asui tuvassa ainakin 1835-1837 ja sai vuoden 1837 aikana 12 annosta keittoa ja jonkin verran rahaa. Kyse ei siis ollut kovinkaan jatkuvasta ruoka-avusta. Isompi apu oli katto pään päällä ja lämmin huone. Tuvassa asuvat ihmiset myös osallistuivat tuvan lämmittämiseen ja siivoamiseen ja mahdollisesti auttoivat matkalaisia sekä tekivät pieniä töitä kirkon ja pitäjäntuvan lähitaloissa. 

Lisäys: Matti Wilskan Parikkalan historia (1969, s. 283) tietää kertoa, että pitäjäntuvalla annettiin ainakin vuonna 1855 lukemisen ja kirjoittamisen opetusta sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen. Opettajana toimi todennäköisesti rovasti Rönnholmin poika Karl Filip, jota kuvaillaan "rattoisaksi ja mukavaksi mieheksi".

_________________________________________________________________

Parikkalan entinen pitäjäntupa on yhteisistä varoista rakennettu, yhdessä tehty ja yhteistä käyttöä varten pystytetty. Hirret on kaadettu meidän metsistämme, meidän esi-isämme ovat ne kuljettaneet rakennuspaikalle ja osallistuneet rakennustöihin. Rakentamisaikaan 1830-luvulla koettiin pahoja katovuosia ja paikkakunnalla oli todellista puutetta ruuasta. Tästä huolimatta pitäjäläiset saivat rakennettua yhteisen talon, jossa voitiin kokoontua ja viettää aikaa. Olisi sääli, jos pitäjäntupa eli nykyinen käsityökeskuksen talo joutuisi pois kuntalaisten käytöstä. Talo on todennäköisesti kirkon jälkeen kunnan vanhin olemassaoleva rakennus. Talon myyminen olisi virhe, sillä sen mukana menetettäisiin vuosisatojen yhteinen historiamme. Kehittämällä pitäjäntuvan ympäristöä museoineen saattaisi siitä tulla kuntalaisten ja matkailijoiden uusi kohtaamispaikka. Sellaiseksi on aikanaan rakennettu ja sellaisessa käytössä sen soisi toimivan seuraavatkin parisataa vuotta.

Lue lisää:
Kansallisarkisto, Parikkalan seurakunnan arkisto, II Ca:1 Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat 1819-1838 

Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)

Hovinmaan kartano

Pääsin työskentelemään pitkän tauon jälkeen Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaan kuuluvien aineistojen parissa. Usein käy niin, että ei löydä niitä asiakirjoja, joita meni etsimään, mutta eteen tulee sellaista, mitä ei ole osannut etsiä. Nyt onneksi löysin myös etsimiäni asiakirjoja.

Vastaan tuli myös kauppakirja, josta silmiini osui tuttu nimi Thornton. Kirjoitin noin vuosi sitten pietarilaisesta Thorntonin villatehtaasta. Suvulla oli kesänviettopaikka - huvila tai kartano - Uudellakirkolla. Nyt Collan-suvun aineistoja läpi käydessäni sain havaita, että keneltäkäs muulta tämä huvila oli ostettukaan, kuin niin ikään blogissani esille nostamaltani Alexander von Collanilta. Tämä yhteys osoittaa toisaalta myös sen, että 1800-luvun Suomen eliitin verkostot olivat pienet. Ne, joilla oli yhteyksiä Pietariin, tunsivat ja tiesivät toisensa ja linkittyivät toisiinsa monenlaisin tavoin. 

Maisema Vammeljoelta. Museovirasto. 

Alexander von Collan myi tammikuussa 1883 osan Hovinmaa* -nimisestä tilasta Vammelsuun kylässä Uudenkirkon pitäjässä Iso-Britannian kansalaiselle rouva Caroline Mary Thorntonille (os. Thompson) 30 000 Suomen markalla. Ilmeisesti von Collanille jäi osa tilasta, sillä 1890-luvulla parikkalalainen Anna Collan muisteli matkaansa Hovinmaalle edellisenä kesänä:

"Roligt är det att vara hemma, men icke glömmer jag alla de trefliga dagar jag tillbragte på Hovinmaa. Först i coupén hade vi så ledsamt, och alltjemt har mina tankar flygt till Terijoki." 

Uudenkirkon seudut olivat suosittuja kesänviettopaikkoja hiekkarantoineen. Siellä sijaitsi myös Halilan keuhkotautiparantola, joka on edelleen samassa parantolakäytössä. Uusikirkko oli myös lääkäreiden suosima kesänviettopaikka, sieltä omisti huvilan tai kartanon esimerkiksi Sergei Botkin, keisarin henkilääkäri.

Kirjoittaessani Thorntonin villatehtaasta en tiennyt kuka Caroline Mary Thornton on, mutta löysin hänet Erik Amburger Datenbankista, jossa hänet on mainittu Alfred Percy Thorntonin äitinä ja James Thorntonin vaimona. James Thornton oli Daniel Bateman Thorntonin ja hänen ensimmäisen puolisonsa ainoa poika. Isoisä oli suuri pietarilainen villatehtailija James Thornton. 

Caroline Maryn tyttönimi Thompson oli yleinen pietarilaisen brittiyhteisön keskuudessa. Muun muassa viipurilaisen suurliikemiehen Wilhelm Hackmanin Alice-vaimo oli omaa sukua Thompson. (George Munro: The Most Intentional City. St. Petersburg in the Reign of Catherine the Great mainitsee Pietarin vaikutusvaltaisimpiin kauppiassukuihin kuuluvaksi Thomsonit; Rebecca Wills: The Jacobites and Russia, 1715-1750 mainitsee Sir John Thompsonin olleen Russia Companyn kuvernööri 1740-luvulla; Anthony Cross: By the Banks of Neva mainitsee myös sir John Thompsonin). Caroline Mary Thompsonin sukujuuret jäävät kuitenkin vielä hämärän peittoon, mutta ehkä joskus vielä arkistossa törmään häneen uudelleen.

* Tätä Hovinmaan tilaa ei pidä sekoittaa Viipurin länsipuolella olleeseen Hovinmaan tilaan, jolla sijaisti Hovinmaan (Åstrand) paperitehdas. 

Charlotta Wolff: Edelläkävijät. Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta. Gaudeamus 2020.

Clas Collanin jalanjäljillä

Kuluneen vuoden aikana olen perehtynyt parikkalalaisen papin Anton Ulrik Rönnholmin elämään. Parikkalassa vaikutti 1800-luvulla toinenkin mielenkiintoinen pappi, Clas Collan. Collan syntyi 8.2.1816 Iisalmessa, jossa hänen isänsä Pehr Johan Collan (1777-1833), Rantasalmen kappalaisen poika, toimi kirkkoherrana. Collanin äiti oli Elisabeth Kristina (Lisette) Crohns (1791-1833), joka oli Kiteen nimismiehen tytär. Pehr Johan Collan toimi Iisalmen virkaatekevänä kirkkoherrana vuodesta 1806 alkaen ja varsinaiseksi kirkkoherraksi hänet valittiin 1812. 

Kirkkoherralla oli, kuten tuolloin oli tapana, mahdollisuus vaikuttaa myös maatalouden kehittämiseen. Perunanviljely, herneiden kasvatus ja sikatalous olivat asioita, joihin Pehr Johan Collan erityisesti paneutui. Lisäksi hän pohti soiden kuivaamista ja kauppaliikkeiden avaamista maaseudulle (maaseudulla kauppoja sai olla vasta vuonna 1859 annetun maakauppavapauden jälkeen). Collan myös kohensi pappilaa ja sen ympäristöä: kirkolta pappilaan johtavan tien varteen hän antoi istuttaa lehtipuista kujan. 

Virka-aikanaan Pehr Johan Collan vastaanotti Venäjän keisarin Aleksanteri I:n, kun tämä vieraili Iisalmessa ja Collanin pappilassa 27.8.1819. Tarinan mukaan Pehr Johan Collan piti keisarille ranskankielisen puheen, jonka jälkeen keisari ihmetteli periferisen pappilan seinällä komeillutta painokuvaansa sekä pappilaan tilattuja saksan- ja ranskankielisiä lehtiä. Myös pieni, tuolloin kolme ja puolivuotias Clas Collan tapasi keisarin, joka suuteli pappilan lasten otsat (keisarillisen armon ja vallan osoituksena) sekä sanoi isä-Collanille: "Olette minua onnekkaampi, teillä on lapsia." Aleksanteri I oli menettänyt molemmat lapsensa. Lasten tapaamisen jälkeen Clas Collanin Lisette-äiti pyydettiin pappilan saliin. Keisari suuteli Lisette Crohnsin kättä ja lahjoitti tälle korun. Lisette Crohns oli viimeisillään raskaana, sillä viikon kuluttua keisarin vierailusta synnytti hän pojan, Alexander Collanin (myöhemmin von Collan). Keisarin jättäessä Collanin pappilan sanoi hän - tarinan mukaan - "Hyvästi lapset, adjö barn", joka herätti suurta ihmetystä pappilan väessä. Venäjän keisari puhui tuttua kieltä! 

Keisarin vierailun aikoihin Pehr Johan Collan aloitti toimia Iisalmessa levinnyttä pietististä uskonharjoittamista vastaan. Pietistitjärjestivät monta päivää kestäviä seuroja, joissa kritisoitiin valtiovaltaa ja vajottiin uskonnolliseen hurmokseen. Collan sai seurakunnan enemmistön kannalleen ja kaikkein äärimmäisimmät pietistiset liikkeet eivät saaneet jalansijaa Iisalmesta. Pehr Johan Collan sai Venäjän keisarilta teologian tohtorin arvonimen. Tohtorius tuli ilman yliopisto-opintoja ja väittelemistä. 

Pehr Johan Collanista kertoo Ernst Lampénin anekdootti, että kierrellessään Iisalmen seurakunnan aluetta tuli kirkkoherralle luonnollinen tarve. Koska talonpojilla ei tuolloin vielä ollut huusseja, tarpeet oli tehtävä luontoon. Kirkkoherran kyykistyessä häntä pitelemään tarvittiin kaksi rotevaa miestä. Iisalmen kirkkoherra oli lihonut niin lihavaksi, että kyykistyminen ei enää onnistunut. 

Clas Collanin sisarukset 

Pehr Johan Collan sai kaikkiaan kymmenen lasta. Harvinaista on, että yksikään lapsista ei kuollut pienenä, vaan kaikki elivät aikuisikään. Tämä kertoo osaltaan siitä, että Collanin pappilassa lapsille oli riittävästi ravintoja ja ehkä pahimmat epidemiat onnistuttiin välttämään. Lapset ovat ikäjärjestyksessä Sofia (Sofi) (1812-1855, pso Justus Etholén), Johanna (1814-1901, pso Gustaf Otto Wasenius), Clas (1816-1901), Fabian (1817-1851), Alexander (1918-1910, myöhemmin aateloituna von Collan), Elisabeth (1822-1896), Peter (1824-1889), Charlotta (1826-1888), Karl (1828-1871) ja Erik (1832-1850). 

Sofia-sisaren puoliso oli helsinkiläinen kauppias Justus Etholén, Johanna-siskon puoliso oli helsinkiläinen tulisieluinen kirjakauppias ja aloitteellinen edistysmies Gustaf Otto Wasenius, viiden lapsen isä, joka oli ollut jo kahdesti aiemmin naimisissa ennen Johannaa. Siskoista Elisabeth ja Charlotta eivät avioituneet ja Erik-veli kuoli vain 17-vuotiaana.

Johanna Waseniuksen (os. Collan) kahvikannu. 
Valmistanut Fredrik Strömsten 1846.
Helsingin kaupunginmuseo.

Gustaf Otto Wasenius.
Museovirasto. 

Clas Collanin veljistä Fabian opiskeli Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa. Hän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri vuodesta 1842 alkaen. Samana vuonna hän aloitti Helsingin yliopiston kirjaston amanuenssina. Vuodesta 1844 hän toimi Kuopion lyseon historian opettajana ja väitteli tohtoriksi vuonna 1850, jolloin hän aloitti yliopiston filosofian apulaisena, mutta kuoli seuraavana vuonna. 

Fabian Collan Kuopion vuosinaan.
Museovirasto 

Alexander Collan opiskeli niin ikään Porvoon lukiossa ja Helsingin yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1840. Seuraavana vuonna hän aloitti lääketieteen opinnot ja väitteli lääketieteen tohtoriksi 1847. Tämän jälkeen hän toimi keisarillisen armeijan ja Haminan kadettikoulun lääkärinä. Vuonna 1854 Alexander Collan sai hovineuvoksen arvonimen, vuonna 1858 hänet korotettiin kollegineuvokseksi ja vuonna 1862 valtioneuvokseksi. Vuodesta 1856 von Collan toimi Nikolajevskin ratsuväkikoulun lääkärinä Pietarissa toimien samalla suuriruhtinaiden ja keisarinnan lääkärinä muun muassa näiden matkustellessa Krimillä 1860- ja 1870-lukujen taitteessa. Collan solmi vuonna 1857 avioliiton Adelaide (Adèle) Marie Grotenfeltin kanssa, joka kuoli seuraavana vuonna Pietarissa esikoispoika Alexanderin synnytykseen. 

Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto

Adelaide Collanin piirros 1850-luvulta. 
Museovirasto

Uuden avioliiton Alexander Collan solmi vuonna 1859 edesmennen puolison serkun Marie Lovisa Karolina Grotenfeltin kanssa, josta tuli äiti kahdelle lapselle, Viipurissa 1861 syntyneelle Adèle Marialle ja seuraavana vuonna Pietarissa syntyneelle Clas Hermanille, josta tuli aikanaan Suomen Pankin johtaja. Vuonna 1873 Collan sai todellisen valtioneuvoksen arvon ja seuraavana vuonna hänet aateloitiin. Tämän jälkeen hän käytti aatelisarvosta kertovaa von Collan nimeä. von Collanin eteneminen arvonimiasteikolla oli tavallista Venäjän keisarikunnassa tapahtuvaa ylenemistä, jossa riittävän pitkään keisaria palvellut virkamies (jollainen lääkärikin oli), sai lopulta aatelisarvon. Vuonna 1877 von Collan sai keisarillisen henkikirurgin arvonimen ja vuonna 1884 hänestä tuli salaneuvos. Tämän jälkeen von Collan palasi Suomeen ja toimi Artjärven reservikomppanian lääkärinä 1889-1896. Suomessa ollessaan von Collan osallistui aatelissäädyn edustajana valtiopäiville vuosien 1882 ja 1906 välillä. Alexander von Collan kuoli Helsingissä 1910. 

Alexander (von) Collanin nuoruuden muotokuva
Tekijä August Fredrik Soldan. 
Museovirasto

Peter Collanin valokuva 1850-luvulta.
Kuvaaja Charles Borchard.
Kansalliskirjasto

Clas von Collan, Alexander von Collanin poika.
Museovirasto

Clas von Collan, 1920-luku, Atelier Apollo.
Museovirasto

Peter Collan -veli valitsi upseeriuran ja palveli ulaani- ja kasakkarykmentissä saaden lopulta ylennyksen everstiksi. Upseerintehtävät veivät Peter Collanin Siperiaan, jossa hän sai 23 vuotta nuoremman Olga-vaimonsa kanssa kolme lasta, Irkutskissa vuonna 1865 syntyneen Alexanderin, 1868 syntyneen Peterin, 1870 syntyneen Olgan ja 1875 syntyneen Elisabethin, joista vain esikoinen ja kuopus elivät aikuisiksi. Upseeriperheen tiheät muutot rykmentin mukana Siperian ankarissa oloissa koituivat pikkulasten kohtaloksi. Peter Collan kuoli Siperiassa Jakutskissa 1889. Elisabeth-tytär meni aikanaan naimisiin Irkutskin magneettisen observatorion johtajan Vladimir Šostakovitšin kanssa ja perusti perheen Irkutskiin. Vladimir Šostakovitšin puolalaistaustainen isä oli karkotettu 1860-luvulla Siperiaan. Šostakovitšin perheeseen syntyi viisi lasta, joiden serkku oli sittemmin kuuluisa säveltäjä Dmitri Šostakovitš. Elisabethin ja Vladimirin pojista pisimpään eli Irkutskissa poika Sergei, historiantutkija, oikeustieteilijä ja professori, joka kuoli vuonna 1981 ja jonka kuva löytyy hänen venäjänkielisiltä Wikipedia -sivuiltaan.

Lähde: Wikipedia 

Шостакович, Сергей Владимирович

Clas Collanin veli Karl Collan oli itseoppinut säveltäjä, joka teki työuransa Helsingin yliopiston kirjastonhoitajana. Karl opiskeli Helsingin yksityisessä lyseossa ja tuli ylioppilaaksi 1842. Tämän jälkeen hän kirjautui yliopistoon ja valmistui filosofian maisteriksi 1850. Opintoja rahoittaakseen hän toimi 1849 Helsingin tyttökoulussa opettajana. Maisterintutkinnon saatuaan hänestä tuli yliopiston kirjaston ylimääräinen amanuenssi, mutta hän jatkoi edelleen opettamista tyttökoulussa ja yksityislyseossa. Collan oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen ja matkusteli seuran stipendiaattina kansanrunoja keräten Savossa ja Karjalassa vuonna 1854. Vuosina 1858-1864 Collan toimi yliopiston ylioppilaskirjaston hoitajana ja vuonna 1850 hänestä tuli yliopiston saksan kielen lehtori. Vuonna 1860 Collan puolusti väitöskirjaansa, joka käsitteli kansanlauluja. Tämän jälkeen Karl Collan matkusteli Englannissa, Saksassa ja Ranskassa vuodet 1860-63, jonka jälkeen 1864 hän puolusti kirjastotieteellistä väitöskirjaansa. 1860-luvulla Collan myös käänsi Kalevalan ruotsin kielelle. Vuonna 1866 Karl Collan aloitti yliopiston kirjastonhoitajana ja solmi samana vuonna avioliiton säveltäjä Fredric Paciuksen tyttären, Collania 17 vuotta nuoremman Maria Margarethan kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta, Ludvigin (1867-1932) ja Maria Elisabethin (1869-1937), josta tuli pianisti. Karl Collanin tunnetuin sävellys on Sylvian joululaulu. Karl Collan kuoli koleraan Helsingissä 1871.

Nuori Karl Collan 1850-luvulla
Museovirasto

Karl Collan 1870-luvulla.
Museovirasto

Clas Collan Parikkalassa

Fabian ja Alexander veljiensä tavoin Clas Collan opiskeli Porvoon lukiossa, jonka jälkeen hän siirtyi opiskelemaan keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsinkiin. Sieltä Collan sai filosofian maisterin arvon 1840, samana vuonna kuin Alexander -veli. Maisteriksi tultuaan Clas Collan opetti Helsingissä yläalkeiskoulussa. Vuosina 1843-44 Clas Collan opiskeli venäjän kieltä Moskovassa, josta palattuaan hän otti pestin Helsingin tyttökoulun opettajana, tehtävässä, jossa Karl -veli seurasi Clasia myöhemmin. Vuonna 1852 Clas Collan sai työpaikan Haminan kadettikoulun pastorina ja uskonnonopettajana. Tämä oli aikaa, jolloin Alexander -veli työskenteli samaisen koulun lääkärinä, joten naimattomat veljekset todennäköisesti viihtyivät yhdessä - Haminahan ei ollut kummallekaan entuudestaan tuttu kaupunki. Edelleen Haminassa palvellessaan kadettikoulua Collan sai vuonna 1859 sotarovastin arvonimen. 

1853 Clas Collan solmi avioliiton vapaaherratar Aurora Vilhelmina von Bonsdorffin (1823-1865) kanssa. Vaimon isä oli Johan Gabriel von Bonsdorff (1795-1873), lakimies ja aatelissäädyn valtiopäiväedustaja ja äiti Ulrika Charlotta von Willebrand (1800-1881), Eriksbergin (Kosken) kartanon tytär Muurlasta (nykyinen Salo). Clas ja Ulrika Charlotta Collanin perhe kasvoi Haminassa. Fanny Charlotta syntyi 1854 (k. 1920), mutta seuraavana vuonna syntynyttä Augustaa saateltiin maailmaan Helsingissä. Raskaudessa tai synnytyksessä oli ehkä ennakoitu olevan ongelmia, mutta Helsingissä saatavilla olevasta hoidosta huolimatta Augusta kuoli miltei heti. Myös Wilhelmina Sofia (1857-1938) syntyi Helsingissä , mutta Johan Alexanderin (1858-1917) syntymän aikaan Ulrika Charlotta -äiti ja perhe olivat jälleen Haminassa. Johanna (1860-1849) jäi viimeiseksi Haminassa syntyneeksi Collanin perheen lapsista, sillä seuraavat Anna Elisabeth (1862-1929) ja Augusta Helena (1865-1899) syntyivät Parikkalassa.

Vuonna 1863 Collan sai paikan Parikkalan kirkkoherrana. Aiempi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm oli kuollut edellisenä vuonna. Rönnholmin sukusiteet Haminaan - hän oli edesmenneen Haminan pormestarin poika - todennäköisesti auttoivat haminalaistuneen Collanin valintaa Parikkalaan. Rönnholmin tavoin Collan toimi lääninrovastina, tosin vain virkaa tekevänä vuosina 1884-1885. Valtiopäiville Collan osallistui pappissäädyn edustajana 1872. Rönnholmia oli niin ikään kaavailtu pappissäädyn edustajaksi säätyvaltiopäiville, mutta hän ehti kuolla ennen kuin valtiopäivät alkoivat kokoontua. Parikkalassa Aurora Vilhelmina von Bonsdorff kuoli todennäköisesti kuopuksen synnytykseen liittyneisiin komplikaatioihin. Kirkkoherra Collan jäi leskeksi ja huoltamaan kuutta alaikäistä lastaan, joista vanhin oli vain 11-vuotias Fanny Charlotta. Tavallista oli, että vanhin tytär, nuoresta iästään huolimatta, otti vastuuta pikkusisarustensa hoidosta. Ehkä taakka oli Fanny Charlottalle liian raskas, sillä hän kärsi myöhemmässä elämässään mielenterveysongelmista ja kuoli Niuvannieman (Fagernäsin) mielisairaalassa 1920.* Lasten ja talouden hoitajaksi palkattiin "emäntä-neiti" Sofia Nordlund, joka palveli Collanien perhettä kuolemaansa asti.

Parikkalan Sanomat 23.11.1923 kirjoittaa:

Harwinainen perhejuhla. Wiime perjantaina tk. 18 pnä oli 50 wuotta kulunut siitä päiwästä kun neiti Sofia Norlund saapui Parikkalaan rowasti C. Collan’in perheeseen. Useammat wanhemmat paikkakuntalaiset muistanewat wielä ”emäntä-neitiä”, joka suuressa rowastin pappilassa niin mallikelpoisesti hoiti taloutta, ja sittemmin neidet Collan’ien kanssa muutti Lehmusniemeen. Siellä hän wieläkin on apuna ja neuwonantajana monessa suhteessa, waikka jo ensi wuonna täyttää 80 w. – Harwinaisen pitkä työpäiwä hänellä kyllä on ollut, mutta ei ole muutellut paikasta toiseen, waan omia etujaan etsimättä, uhrannut koko ikänsä saman perheen hywäksi. / Kiitollisuuden osoitteeksi oliwat neidit Collan yllä main. päiwänä kutsuneet tämän uskollisen ystäwänsä lähimpiä, wanhoja tuttawia pieneen juhlatilaisuuteen, jossa juhlittawalle m. m. pidettiin puhe lämpimin sanoin ja row. C:n lasten ja lastenlasten puolesta hänelle ojennettiin muistolahja. / –a. 

Clas Collanin Johanna -tytär avioitui 1880 Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin (1847-1911) kanssa. Lagervall oli tuolloin nimismiehenä Savitaipaleella, mutta hän oli kotoisin Parikkalasta. Lagervallin isänisä oli Parikkalassa sijaitsevan kruuntilan, entisen lahjoitusmaakartano Koitsanlahden vuokraaja. Robert Vilhelm Ferdinand Lagervallin sisko Helena Katarina (1838-1866) oli avioitunut Anton Ulrik Rönnholmin pojan Karl Filip Rönnholm (1831-1901) kanssa. Näin Rönnholm- ja Collan- pappissuvut yhdistyivät. Johanna ja Robert Vilhelm Lagervall saivat viisi lasta, jota syntyivät Parikkalan naapuripitäjässä Jaakkimassa, jonne Robert Vilhelm Lagervall oli siirtynyt nimismieheksi avioliiton ja perheen perustamisen aikoihin.

Clas Collanin pojista Johan Alexander seurasi isäänsä papilliselle uralle. Aluksi hän opiskeli Helsingin normaalilyseossa, kunnes aloitti teologian opinnot yliopistossa. Pappisvihkimyksen hän sai 1882, jonka jälkeen hän toimi pappina Tallinnassa, Lappeenranssa ja Haminassa. Tallinasta Johan Alexander löysi puolison, opettajatar Anna Elisabeth Mozellin (1864-1927) ja avioliitto solmittiin 1888. Annan Elisabethin isä oli Kuopiossa syntynyt värjärimestarin poika Lars Erik Mozelli, joka oli päässyt opiskelemaan papiksi ja toimi Tallinan ruotsalais-suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana. Tallinnasta Johan Alexander ja Anna Elisabeth Collan asettuivat Helsinkiin, jossa  Johan Alexander Collan toimi vuosina 1908-1914 Helsingin köyhäinhoitohallituksen johtajana. Pariskunta jäi ilmeisesti lapsettomaksi. Johan Alexander Collan kuoli Parikkalassa 1917. 

Clas Collan kuoli Parikkalassa tammikuussa 1901 ja hänet on haudattu Parikkalan kirkkotarhaan. Samassa sukuhaudassa on myös hänen  perhettään, eikä Rönnholmin hautakaan ole kaukana. Collan oli ajanut tarmokkaasti uuden hautausmaan perustamista Vierevin harjulle, muutaman kilometrin päähän kirkosta. Pitäjäläiset vastustivat tätä, sillä he olivat tottuneet kirkon vieressä olevaan hautausmaahan ja pitivät Viereviä kaukaisena ja kolkkona paikkana. Collan sai tahtonsa läpi ja hautausmaa perustettiin Viereville, mutta itse hän ei halunnut tulla haudatuksi sinne. 

Collanin naimattomat tyttäret 

Clas Collanin lapsista naimattomaksi jääneet tyttäret Wilhelmina Sofia, Anna Elisabeth ja Augusta Helena asuivat Parikkalassa Lehmusniemen tilalla, jossa sisarukset harjoittivat maataloutta. Tila sijaitsi nykyisen terveyskeskuksen paikalla, lähellä 1908 avatun Parikkalan rautatieaseman rakennusta ja Savonlinnaan vievää junarataa. Kolmen siskoksen yhteinen maatalousyritys ei ollut uutta, sillä samaan tapaan myös Rönnholmin kolme naimatonta tytärtä oli hoitanut Ristimäen tilaa. Lehmusniemen maanviljelystä johti työnjohtaja J. C. Toimela, joten tyttäret eivät itse hoitaneet käytännön viljelytyötä. 

Parikkalan osuuskauppa Kangaskylässä.
Rakennettu 1907. Lappeenrannan museot. 

Lisäansioita sisarukset saivat antamalla tunteja pianonsoitossa ja kielissä. Lisäksi he opettivat yhteiskoulussa joitakin lukuvuosia. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen täytti sisarten elämän. Anna Collan oli muun muassa Parikkalan osuuskaupan hallituksen jäsen ja myi osuuskaupalle tontin, joka sijaitsi aivan Lehmusniemen tilan päärakennuksen lähellä asemaa vastapäätä. Suurimman panoksensa sisarukset antoivat hyväntekeväsyystyössä Samarialaisseurassa. Samarialaisseura oli diakonia-aatteen innoittamaa toimintaa, johon Sofi Collan tutustui Kurkijoella 1908 ja innosti kotipitäjäläisiään ryhtymään samakaltaiseen työhön. Seura muun muassa perusti Parikkalaan Betania-sairaalan Helenansaaren tilalle ja palkkasi sairaalaan kaksi diakonissaa. Aluksi diakonissana oli Maria Niiranen, mutta vuodesta 1909 diakonittariksi, joiksi diakonissoja tuolloin nimitettiin, tulivat kutsutuiksi Anna Maria Riiali ja Alisa Tanninen. Betania-sairaalan rakennuksiksi paikkakunnalta pois muuttanut entinen kunnanlääkäri J. G. Schrowe lahjoitti Järvenpään kylässä sijaineen talonsa (entinen valtionsairaala), joka siirrettiin talkoilla Helenansaareen 1909. Sofi Collan oli myös kirjeenvaihdossa Sortavalan diakonissalaitoksen johtajattaren kanssa ja kirjoitti ajatuksistaan paikallislehteen. Yhteinen ajatus köyhien ja sairaiden elinolojen parantamisesta kuului "diakonia-aatteeseen". Samarialaisseuran johdossa Anna ja Sofi Collan toimivat miltei 30 vuotta, aina poismuuttoonsa vuonna 1923 asti. Tuolloin he myös lahjoittivat isänsä muistoksi alttariliinan Parikkalan kirkkoon. 

1920-luvun alussa Collanin tyttäret myivät Lehmusniemen maita kasvavan asemanseudun tonttimaaksi ja lahjoittivat yhden tontin yhteiskoululle. Lopulta päätilan osti 1923 kruununvouti A. Forsberg ja sisarukset muuttivat Savonlinnaan. 

* Lisätty 23.3.2022: Clas Collanin kirjeestä Alexander -veljensä puolisolle Marielle 29.11.1864 käy ilmi, että Fanny oli fyysisesti sairas ja häntä kuntoutettiin Helsingissä. Kyseessä oli jonkinlainen kehon vinouma, jota hoidettiin riiputtamalla lasta päivittäin "Willebrandin ohjeiden mukaan". 

Lue lisää: 

Collan-Kollanus sukuseura, Parikkalan rovasti 

Collan -suvun arkisto, Kansalliskirjasto. 

Esko Häkli, Collan, Karl. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004433 (viitattu 16.11.2021)

Kai Häggman, Wasenius, Gustaf Otto. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 16.11.2021) Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003683 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu) 

Matti Klinge, Iisalmen ruhtinaskunta. Modernin projekti sukuverkostojen periferiassa (SKS 2006) 

Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852: Clas Collan. Verkkojulkaisu 2005 <https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15085> (viitattu 16.11.2021) 

Jyrki Paaskoski, Ihmisen arvo. Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta (Helsingin Diakonissalaitos & Edita 2017)

Erkki Pihkala, Collan, Clas von. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. (SKS 1997-) <http://urn:nbn:fi:sks-kbg-004536 (viitattu 16.11.2021)

Collan-Kollanus -sukuseura 

geni.com Pehr Johan Claesson Collan

Historiallinen sanomalehtikirjasto, Parikkalan Sanomat. 

(Päivitys 6.6.20223: Korjattu Peter Collanin kuvan otsikkoa)