Tuoreessa Parikkalan-Rautjärven sanomissa (ilm. 6.7.2023) oli juttu Parikkalan kirkon kellotapulin uudesta viiristä, joka tehtiin vanhan mallin mukaan. Jutussa luki, että Parikkalan kirkko ja kellotapuli valmistuivat vuonna 1817.
 |
| Parikkalan kellotapuli. Viktor Svaetichin, 1915. Lahden museot |
Lueskelin parisen vuotta sitten tutkimushankkeeni tiimoilta Parikkalan pitäjänkokouspöytäkirjoja ja muistin, että kokouksissa keskusteltiin kellotapulin rakentamisesta. Kirkko, kellotapuli ja rovastin pappila olivat palaneet 1800-luvun alussa, joten pitäjässä oli paljon rakentamistöitä, kun kaikki nämä tärkeät rakennukset uusittiin. Parikkalaan oli saatu 1819 uusi kirkkoherra Anton Ulrik Rönnholm, joka oli tarmokas ja kärsivällinen paimen pitäjäläisilleen. Vaikka kirkollisten rakennusten rakennustyöt oli aloitettu jo ennen Rönnholmia, oli hän niiden loppuunsaattamisessa mukana aktiivisesti etsien tietoa ja patistaen pitäjäläisiä toimimaan. Rönnholmin aikana valmistui myös kirkon viereen pitäjäntupa, nykyinen käsityökeskus.
Kellotapulilla oli 1800-luvulla tärkeä tehtävä, sillä kellojen soitolla voitiin ilmoittaa sekä pyhän jumalanpalveluksista niin myös hautauksista ja hälyttää ihmisiä kokoon, jos vaikka kirkonkylää uhkasi tulipalo tai muu suuri onnettomuus. Tuon ajan äänimaailmassa, jossa ei ollut olemassa sähköisesti vahvistettua ääntä eikä teollisuuden tai liikenteen aiheuttamaa taustamelua, kirkonkellojen kumu oli varmasti sykähdyttävä kokemus. Ääni myös kantoi kauas yli Simpelejärven selän niin, että kaukaisemmissakin kylissä pystyttiin kuulemaan kutsu kokoontua kuulemaan sanaa. Vaikka kirkolle ei olisikaan ehditty enää saman päivänä aikana, niin ainakin pysyttiin kärryillä siitä, onko pyhä vai arki. Tämäkin oli tärkeä tieto aikana, jolloin päivämäärää ei pystynyt tarkistamaan muuta kuin almanakasta ja siinähän voi helposti mennä sekaisin päivistä, jos ei ole mitään pyhäpäivän erottavaa tekijää kuten kirkonkellojen soitto.
Parikkalan kellotapuli
Parikkalan kellotapulin ja kirkon rakennusmestarina toimi Matti Salonen. Aluksi kellotapuli oli hiukan erilainen kuin nykyään, kuten Viktor Svaetichin piirroksesta voi huomata. Nykyisen asunsa kellotapuli ilmeisesti sai vuonna 1911 suoritetussa korjaustyössä.
 |
| Parikkalan kirkko ja etualalla kellotapuli. Pekka Kyytinen 1953 Museovirasto |
Vuonna 1832 Parikkalassa nousi esille kysymys kellotapulin korjaamisesta. Tapuli oli tuolloin seissyt noin 15 vuotta kirkon vieressä, kirkolta etelään johtavan maantien risteyksessä. Pitäjänkokous päätti, että kellotapulin kattoa korjataan kesällä 1833. Päätettiin, että katon puuosat korjataan ja katolle asennetaan uudet kattopellit. Vuonna 1835 katto ja kellotapuli päätettiin maalata öljymaalilla. Seuraavana kevään 1836 pitäjänkokouksessa päätettiin, että kellotapulin katolla oleva valkoinen risti (tuolloin ei vielä ollut viiriä) maalattaisiin valkoiseksi. Samoin kellotapulin luukut saisivat valkoisen maalipinnan ja katto maalattaisiin mustaksi. Itse torni maalattaisiin punamultamaalilla. Puutavara kellotapulin ja samanaikaisesti tehdyn kirkon korjaustyöhön tuotiin Putikon sahalta.
Usein kirkon korjaustyöt kilpailutettiin urakkahuutokaupassa. Kellotapulin korjausurakan voitti Matti Juhonpoika Soikkeli Rasvaniemen kylästä. Hän oli kylänmies (byaman), eli osallistui pitäjän yhteisistä asioista päättämiseen ja edusti kylänsä asukkaita pitäjänkokouksessa.
Tapuli korjattiin 1858-1859 ja uudelleen 1877, jolloin tapuli maalattiin valkoiseksi. Maali hankittiin Pietarista. 1882 tapuliin saatiin vihdoin ukkosenjohdatin, josta oli keskusteltu 50 vuotta. Korkealla mäellä kirkko ja kellotapuli olivat alttiita Parikkalassa usein riehuville ukkosille, mutta ilmeisesti johdattimen tehoon ei uskottu tai se katsottiin liian kalliiksi hankinnaksi. 1880-luvulla tapulin katto siveltiin asvaltilla, joka auttoi peltikatetta pysymään vesitiiviinä. Samalla tapulin seinät maalattiin vaaleanruskeiksi. Vuonna 1899 kellotapulin kivijalan rappaus annettiin haudankaivaja Olli Kososen (Hauta-Olli) tehtäväksi. (Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176)
1900-luvulla kirkkoa ja tapulia on kunnostettu useita kertoja. Vuonna 1911 kirkkoa ja tapulia korjattiin ja ilmeisesti tuolloin tapuliin saatiin viiri, joka nyt kesällä 2023 uusiittiin täysin palvelleena. Korjaustöitä johti kurikkalainen Antoni Hakala (Ilkka 21.10.1929, No 224) Vuoden 1911 remontissa kellotapuliin hankittiin uudet kivirappuset, tapulin sisällä olevat portaat loivennettiin, luukut saivat uudet saranat ja ne maalattiin. Tärkein oli kuitenkin katon kunnostustyö. Rappusia loivennettiin uudestaan vielä vuonna 1930. (Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26). Tapulin vesikatto maalattiin kesällä 1934. Työn tekivät M. Kanerva ja Emil Salminen Sortavalasta. (Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134)
Sotien jälkeen tapulia ja kirkkoa on kunnostettu useita kertoja. Tapulin ja kirkonkin väri on muuttunut vuosien saatossa, samoin ulkoasu ja kirkon sisustus. Myös kirkon ympäristö on kokenut muutoksen, kun järvenlaskun myötä Simpeleen ranta on siirtynyt kauemmas ja ranta-alue on metsittynyt niin, että kirkonmäeltä ei enää ole avaraa näköalaa järvelle. Myös valtamaantie on siirtynyt pois kulkemasta kirkon viertä. Näin kellotapuli on jäänyt hiukan kuin sivuun. Alun alkaenhan tapuli tervehti etelästä pitäjään saapuvia matkaajia eikä kukaan päässyt pitäjän kirkonkylän ohitse huomaamatta kellotapulia.
 |
| Parikkalan kirkko järveltä nähtynä. Postikortti. H. Heinosen kirjakauppa 1905. Museovirasto |
Kirkonkellot
Ilmeisesti kellotapulissa oli kello hetimain sen jälkeen, kun tapuli oli valmistunut. Tämä kello palveli ainakain reilun vuosikymmenen, kunnes meni syksyllä 1831 rikki. Kellojen soitto oli suntio Pekko Innansen tehtävä. Hän kertoi, että oli antanut Tyrjän kylältä kotoisin olevan Simo Klemetinpoika Sonnin soittaa kelloa, koska poika oli kovasti tätä toivonut. Seuraavana sunnuntaina huomattiin, että kello oli mennyt rikki. Pitäjäläiset olivat sitä mieltä, että seurakunta hankkii uuden kellon seurakunnan kustannuksella, mutta suntio halusi korvata kellon omista varoistaan. Hän halusi välttää joutumasta käräjille ja tulla syytetyksi huolimattomuudesta työssään. Pitäjäläiset suostuivat tähän ja valutuuttivat Innasen hankkimaan uusi kello Mikkelinpäivään mennessä omalla kustannuksellaan.
Vuonna 1845 päätettiin kellotapuliin hankkia uusi kello. Hankintatyöhön valtuutettiin Yrjö Ollinpoika Suomalainen Kirjavalan kylästä. Hankitapaikaksi määrättiin Pietari, josta Suomalaisen pitäisi 400 seteliruplan määrärahalla hankkia sopiva kello. Rahamuseon rahanarvolaskurilla hinnaksi saadaan miltei 11 000 nykyeuroa. Mahtoi Suomalaista jännittää matkustaa Pietariin tällainen rahatukku mukanaan. Kellon asentamisen tapuliin suoritti Juho Pekonpoika Pitkänen Savikummun kylästä.
Kellolle kävi kuitenkin köpelösti. Kello saattiin paikoilleen keväällä 1847, mutta jo heinäkuussa kello oli rikki. Syytä ei tiedetty, sillä kukaan ei ollut nähnyt kellossa mitään vikaa. Rikkoutunut kello päätettiin korjauttaa seuraavana kesänä jossain suomalaisessa valimossa. Kesällä 1849 Rönnholm toi seurakuntalaisten tiedoksi, että helsinkiläinen tehtailija Osberg voisi korjata kellon. Ilmeisesti Osbergin paja ei kuitenkaan ottanut kelloa työn alle, sillä toukokuussa 1850 kello päätettiin korjauttaa Pietarissa.
Kellotapuliin päätettiin hankkia uusi, toinen ja isompi kello Krimin sodasta selviytymisen kunniaksi vuonna 1855. Meni muutama vuosi, kunnes vuonna 1858 pitäjäläisillä oli syytä juhlaan: vihdoin hovin päivätyöt oli lopetettu ja tätä juhlistettiin uudella kirkonkellolla. Tällä kertaa kello hankittiin Osbergin (Osberg & Bade) valimosta Helsingistä ja kelloon valettiin teksti: "Tämä kello haettiin Parikkalaan wuonna 1858 muistoksi sinä wuonna parikkalaisille Armossa suodusta wapaudesta päiwätyön kuormasta Koitsanlahden howiin." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2) Nyt ei oltu ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, joten kello testattiin välittömästi soittamalla sitä 12 tuntia yhtä soittoa. Kello kesti koitoksen.
(Mielenkiintoinen havainto, että tästä kirkonkellosta ei ole yhtään kuvaa internetissä saatavilla. Olisi kulttuurihistoriallinen teko, jos joku taho tällaisen kuvan saisi ladattua.)
Innasen rikkoutuneen tilalle hankkima kello hajosi vuonna 1866 ja Osberg toimitti uuden kellon, joka laivattiin Helsingistä Viipuriin ja sieltä sen nouti torppari Juho Neuvonen Oravaniemeltä.
Vuonna 1928 kellotapuli ja kirkonkellojen soitto oli vielä merkittävä tapahtuma: "Kirkkomäellä wielä nytkin wanhin kansanpolwi pyhäaamuna kuultuaan ensimmäisen läppäyksen aamukellon soitosta hartaana ja kunnioittawana nostaa hattunsa, sillä se ymmärtää kellon juhlallisen, korkeuksiin kutsuwan ja wapautta kaikuwan äänen." (Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 25)
Kellotapuli tapahtumien näyttämönä
 |
| Tyttöjä ja poikia Parikkalan kirkolla helluntaina. A. Heinonen 1892 Museovirasto |
Koska kellotapuli oli keskellä kylää, sai se toimia monenmoisten tapahtumien näyttämönä ja ihmisten kohtaamispaikkana. Vuonna 1909 nimimerkillä Kulkijapoika Parikkalan Sanomiin kirjoittanut kertoi kellotapulin liepeillä pyhäisin tapahtuvasta korttipelistä ja tupakoinnista. Tapuli oli toiminut ilmeisesti jo rakentamisajastaan 1800-luvun alusta alkaen myös tilapäisenä majapaikkana kirkolla asioiville, sillä vuonna 1866 Suomalaiseen Viralliseen Lehteen Parikkalasta raportoinut kirjoittaja nimimerkillä Tuiteroinen kuvaili tapulin toimivan "wierasmajana". (Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93). Kaikki ohikulkijat eivät mahtuneet pitäjäntupaan, joten tapuli sai toimia tilapäisenä säänsuojana. Tosin lehden seuraavan vuoden numerossa (4.1.1867, no 2) nimimerkki Oluwiliiniuslander kumosi kaiken, mitä Tuiteroinen oli kirjoittanut kellotapulista ja syytti Tuiteroista seurakunnan maineen pilaamisesta. Kumpikohan mahtoi olla oikeassa?
Kellotapulin viereinen kenttä oli omiaan myös maallisten tapahtumien järjestämiseen. Kesällä 1897 kentällä pidettiin lastenjuhlat, joissa laulettiin ja leikittiin. (Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190)
Nykyäänkin kirkonmäen lähellä laiduntaa lampaita. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö, vaan pikemminkin voi ajatella, että eläimet kuuluvat kiinteästi kirkonmäen kulttuurimaisemaan. Eläinten ja ihmisten rinnakkaiselosta kirkonmäellä voi lukea useista 1900-luvun alun sanomalehtikirjoituksista. Vuonna 1938 kirkkohallitus lopulta kielsi eläinten laiduntamisen kirkonmäellä. (Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24)
Eläinten väistyessä vetojuhdan tehtävistä kirkonmäestä tuli autojen kokoontumispaikka. Vuonna 1932 Parikkalan, Saaren ja Simpeleen moottoriajoneuvojen vuosittainen katsastus suoritettiin Parikkalan kirkonmäellä, kellotapulin välittömässä läheisyydessä. (Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19) Kirkon vieressä oli kylän suurin tasainen alue, siihen oli hyvä kurvata autolla maantieltä.
Sota-aikana oli vähällä, ettei kirkko ja kellotapuli olisi palaneet läheisen pappilan tavoin. Kun vihollisen tykkituli piiskasi Tyrjän suunnalta, lensi kirkon lähelle ammusten kappaleita tai luoteja, joiden jäljet nyt nähtiin alas otetussa kellotapulin viirissä.
Lähteet:
Jaana Juvonen, Parikkalan historia (1996)
Suomalainen Virallinen Lehti 24.11.1866, no 93
Suomalainen Virallinen Lehti 4.1.1867, no 2
Wiipurin Sanomat 17.7.1897, no 190
Wiipurin Sanomat 3.7.1899, no 176
Parikkalan Sanomat 30.6.1909, no 26
Parikkala 16.11.1910, no 46
Parikkalan Sanomat 20.6.1928, no 2
Ilkka 21.10.1929, No 224
Parikkalan Sanomat 1.7.1931, no 26
Parikkalan Sanomat 11.5.1932, no 19
Karjalan Ääni 24.11.1934, No 134
Parikkalan Sanomat 15.6.1938, no 24
Parikkalan-Rautjärven Sanomat 6.7.2023, no 27