Sophie Halitzius - äiti on mennyt kylälle soittamaan

 Kotiliesi -lehti julkaisi vuonna 1925 tarinan otsikolla Entisajan herttaisesta kodista. Vanhan tädin muistelmia. Vaikka muistelmatekstissä ei mainita henkilöiden nimiä, voi jutun kuvituksesta päätellä, että kyseessä on lappeenrantalainen Savanderin perhe, jonka nuoren miniän elämäntarinaan juttu keskittyy.

Sophie Halitzius,
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Oma mielenkiintoni kohdistui kuitenkin anoppiin, Sophie (Sofia) Halitziukseen (1799--1874), joka jutun mukaan oli jättänyt kaiken "huushollaamisen" miniälleen. "Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja viulunsoitto", kiteyttää Kotilieden kirjoittaja H. S. 

Ja kun nuoret läksivät rekiretkelle, niin hänkin saattoi innostua. Niinpä kaupunkilaiset saivat nähdä nuorten jonoon liittyneenä kauppaneuvoksettaren, joka miehensä turkki yllä ja karvalakki päässä istui ”kuskipukilla” ja ajelutti naapurin neitejä. Näillä oli täysi luottamus ajajaan. ”Tuntui hyvin turvalliselta, kun Sophie oli ohjaksissa” he vakuuttivat. – ”Vaikka olinkin vähällä kaataa heidät”, tunnusti rouva itse jäljestä päin nauraen. [...]

Vanha rouva – tosin vain viisikymmenvuotias – oli pieni, hento ja iloinen ihminen, vielä vanhanakin mieleltään kuin lapsi. Miksikähän hän ilman muuta luopui taloutensa hoidosta ja jätti sen miniälleen? – Hän oli läheisen hovin tyttärenä nuoruudessaan auttanut isäänsä, joka samalla oli liikemies, toimimalla hänen konttoristinaan – ensimmäisenä naispuolisena sillä tienoin. Kun miniä nyt oli ottanut talouden hoitoonsa, heiluivat vanhan rouvan käsissä neula tai puikot, samoin myöhemmin, vanhusten muutettua maalle, rouvan perintötilalle, kun talouden johdossa oli ”huushollerska”. […]

Vanhan rouvan mielitöitä olivat kuitenkin kalastaminen ja vilunsoitto. Kesäaamuisin hän jo kello viiden aikaan lähti järvelle ongelle. Kun sitä työtä lapset ja myöhemmin lapsenlapsetkin harrastivat, oli monesti koolla useitakin kalamiehiä. Isoäidin kanssa ei tullut aika pitkäksi. Jos ei muuta erikoista lystiä ollut, niin isoäidin neuvosta otettiin kaloja kiinni tuokkosella. Kotona taas isoäidin vilun soidessa opittiin monen monet kauniit laulut ja vanhanaikaiset polkat ja polskat. Kun pojantytär tottui – korvakuulon mukaan, niin kuin isoäitikin soitti – säestämään häntä pianolla, oli ilo molemmin puolin ylimmillään. – Kerran vanha rouva oltuaan Sannan kanssa työssä järven rannalla, tuli hakemaan ”Hoffmanin tippoja”. Miniä kysyi levottomana, mitä nyt oli tapahtunut. – ”Eihän mitään”, oli vastaus. ”Sanna vain niin kovasti pelästyi, kun minä putosin järveen, että täytyy hänelle saada jotakin rauhoittavaa.”

Ehkäpä tämä – muuten vanhanakin yhä lapsen tavoin uskonnollinen – kauppiaan rouva oli niitä naisia, joille taloudenhoito, hyvästä tahdosta ja pitkäaikaisesta harjoittelusta huolimatta, aina pysyy jossakin määrin vieraana alana. Ehkäpä hänen lahjansa niin kuin harrastuksensakin viittasivat muualle. Hän oli kenties tavallaan niiden nykyajan naisten edelläkävijä, jotka puuhaten osittain oppimassaan ammatissa, osittain kotitaloutensa hoidossa, aina tuntevat hiljaista omantunnonvaivaa siitä, että koti ei ole sillä tavoin hoidettu kuin mallikelpoisten emäntien.

Viulunsoiton ohella Sophien mielenkiinnon kohteeksi on esitetty haitarinsoittoa. Suvussa kulkevan kertomuksen mukaan Sophie saattoi kadota päiväkausiksi lähiseudun taloihin soittamaan pidoissa. Lisäksi Sophie oli kiinnostunut hevosten kasvatuksesta ansaiten tästä monia palkintoja ja ajaen hurjapäisesti valjakoillaan. Sophie oli täysin erilainen kuin hänen vakava ja ankara puolisonsa, jota koko perhe pelkäsi. 

Sophien elämäntarinan kuvaus muistuttaa monella tapaa viipurilaisen suuren puutavaraliiketoimen johtajattaren Marie Hackmanin elämää. Näiden naisten yhteydessä on monesti mainittu, että he olivat "poikkeuksellisisa sukupuolelleen". Olen monesti miettinyt, että ehkä ajatus poikkeuksellisuudesta on syntynyt 1900-luvulla - 1800-luvulla näitä isiensä opissa kaupankäyntiin oppineita naisia, jotka ovat viettäneet päivänsä mieluummin ulkoilmassa kuin sisällä ommellen ja muissa naisille tyypillisempänä pidetyissä töissä tuntuu putkahtelevan esille sieltä ja täältä, kun pintaa vähän raaputtaa. Toisaalta Sophienkin kohdalla on mainittu, että hän teki käsitöitä ja uurasti esiliina edessään esimerkiksi jouluvalmistelujen ja loppuvuoden teurastusten parissa. Säätyläisnaisen tehtävät ovat olleet monisärmäisemmät kuin ehkä jälkipolvet ovat ajatelleet.  

Kun katsoo Sophien valokuvaa, huomio kiinnittyy hänen käsiinsä. Ne ovat voimakkaat, ruumiillista työtä tekemään tottuneen naisen kädet. Myös Sophien iho näyttää ruskettuneelta, kuten ulkoilmaelämää viettävältä ihmiseltä voi olettaakin. Kun tarkastelee kuvaa lisää havaitsee, että kuvassa istuu ehkä noin 50-vuotias nainen. Hampaattomuus on vetänyt suun viivaksi, joten nykyihminen hämääntyy luulemaan kuvan naista vanhemmaksi. Nainen näyttää päättäväiseltä, sellaiselta, joka ei kysele keneltäkään voiko lähteä viikoksi kylälle soittamaan. 

Sophie synnytti 11 lasta, joista osa aikakaudelle tyypillisesti kuoli nuorina. Pojista Carl Wilhelm Savander (1822--1895) jatkoi isänsä ja isoisänsä liiketoimia ja kaksi tyttäristä naitettiin isän liikekumppaneille.

***

Kauppaneuvos Savander.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Sophie Halitziuksen puoliso oli Carl Fredrik Savander (1795--1862), ristiinalaisen torpparin poika. Nuorena tämä kookas, punatukkainen Savander oli tullut Lappeenrantaan Claudelinin kauppahuoneeseen työhön ja opetellut äidinkielensä suomen lisäksi kaupankäynnissä tarvittavia ruotsin ja saksan kieliä, todennäköisesti venäjääkin. Vuonna 1818 hän vuokrasi Uljana Slastnikovalta tämän kauppaliiketoiminnan neljäksi vuodeksi. Kauppiaanoikeudet hän sai 1820, jonka jälkeen hän saattoi laajentaa liiketoimiaan ostamalla Dmitri Slastnikovan talon Kauppakadulta. Omalla nimellään Savander alkoi tehdä kauppa Uljana Slastnikovan kuoltua 1821. Savanderin kauppa oli sekatavarakauppa, mutta Savander teki myös puutavarakauppaa. Osa Savanderin menestyksestä johtui hänen apeltaan Jacob Halitziukselta saamastaan tuesta. Jälkipolvet ovat muistelleet, että  Savander kohteli puolisoaan kuin tämä olisi ollut lapsi. On vaikea uskoa, että kuvan Sophie olisi suostunut holhoavaan kohteluun -- tai ehkä juuri sen takia hän katosi viikoksi kylälle musisoimaan. 

Savander peri apeltaan Hackmanin suuren kauppahuoneen Lappeenrannan asiamiehen pestin. Lisäksi Savander hoiteli muidenkin sahatavaraliiketoimintaa harjoittavien liiketoimia Lappeenrannassa varastoiden puutavaraa. Lisäksi Savander toimitti Saimaan kanavatyömaalle sen kahtena ensimmäisenä toimintavuonna kaiken tarvitun puutavaran sekä suuren osan työmaalla tarvituista elintarvikkeista. Savander omisti myös osuuden Tyysterniemellä olevasta tuulimyllystä ja vuokrasi osuutta Ihalaisen kylän kalkkilouhoksesta. 

Lauritsalan kartano.
Signe Branderin kuvaamana 1912
Museovirasto

Savander osti apeltaan Lauritsalan kartanon. Lisäksi hän osti Parkkarilan tilan. Lauritsalaan Savander perusti olutpanimon, jonne palkattiin hannoverilainen panimomestari. Saimaan kanavan työmaan sadat miehet kuluttivat olutta, joten sitä kannatti tehdä. Panimossa tehtiin myös palo- ja karviaismarjaviinaa, jota myytiin Heimosillan torpassa sijainnessa kapakassa. Panimo myytiin 1869 Hackmanille. Savander omisti lisäksi Härskiänsaaren kartanossa Ruokolahdella telakan ja veneveistämön. Savanderin pojan Carl Wilhelm Savanderin aikana liiketoimet ajautuivat konkurssiin vuonna 1867 ja osa omaisuudesta, kuiten Lauritsalan kartano, päätyi Hackmanin haltuun.

Lauritsala 
 Teoksesta Zacharias Topelius 1845 - 1852: Finland framställdt i teckningar. Helsingfors: A. W. Gröndahl & A. C. Öhman.
Museovirasto

Carl Fredrik Savander toimi aikakauden tapaan myös kaupungin luottamustoimissa. Savander oli kapunginvanhin eli osallistui raatihuoneella pidettyihin kaupungin maistraatin kokouksiin. Hän lahjoitti kaupungille tontin, jolle rakennettiin vuonna 1829 valmistunut raatihuone. Savander oli mukana raatihuoneen rakennustoimikunnassa. Lisäksi hän muun muassa hoiti kaupungin raha-asioita Pietarin Keisarillisen Kauppa Pankin kanssa, jossa kaupungilla oli tili. Kun Lappeenranta juhli 200-vuotista taivaltaan, juhlallisuuksia vietettiin Savanderien Parkkarilan kartanossa. 

Lappeenrannan raatihuone.
Lappeenrannan museot.

Savander oli mukana perustamassa vuonna 1837 Lappeenrantaan perustettua tanssiseuraa. Seura kokoontui maanantai-, torstai- ja perjantai-iltaisin raatihuoneella. Tanssimisen lisäksi kokouksissa saattoi lukea lehtiä ja keskustella sekä pelata korttia. Tanssiseura pysyi kaupungin keskeisenä seuraelämän paikkana 1870-luvulle asti. Voi olettaa, että kaikenlaisesta ilonpidosta nauttinut Sophie Halitzius osallistui tanssiseuran toimintaan sydämensä kyllyydestä. Puoliso Carl Savander oli myös mukana kunnostamassa esplanadialuetta paikaksi, jossa voitiin kävellä ja tavata tuttavia. Myös Nikolainvallien keilarata oli paikka, jossa Sophien voi kuvitella huvitelleen miehensä ja lapsiensa kanssa. 

Lappeenrannan seurahuone on kulmatalo kuvan keskellä.
Myöhemmin talossa toimi poliisi.
Lappeenrannan kaupungin kuva-arkisto

Savanderien kaupunkikoti Kauppakadun varrella käsitti kymmenen huonetta ja kaksi puotihuonetta. Talo oli todennäköisesti Lappeenrannassa tyypillinen puolitoistakerroksinen puutalo, joka oli kiinni kadussa ja pihaan käytiin portin kautta. Pihapiirissä oli myös eläinsuoja ja talousrakennuksia. Talon voi katsoa olleen kaupungin paras, sillä keisari Aleksanteri II:n vieraillessa Lappeenrannassa vuonna 1856 yöpyi hän Savandereilla. 

Lähteet

Kotiliesi 1.1.1925

Täältä näet Carl Savanderin hautakiven.

Liisa Castrén: Lappeenrannan kaupungin historia 1812--1918 (1957)

Anu Talka ja Pia Puntanen: Linnoitus ja kaupunki. Lappeenrannan historia 1812--1917. (2005)

Anu Talka: Savander, Carl. Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisu. Studia Biographica 8. Helsinki: SKS 2008-- http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-tev-000075 (luettu 23.11.2022)

Wenellit opettajina

Etsiessäni tietoa Savonlinnan ensimmäisestä kirjakaupasta törmäsin neljään sisarukseen, jotka toimivat opettajina tyttökouluissa eri puolilla Suomea 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa: Ida, Vivia ja Angelika Wenell sekä heidän veljensä Klas Benjamin olivat Savonlinnan kirjakauppias Petter Wenellin lapsia. Perheeseen kuului myös isosisko Hanna Aleksandra (1844-1924), joka avioitui maanviljelijä ja kauppias Conrad (Kristian Konrad) Söderholmin  kanssa.

Petter Wenell oli sukutaustaltaan Kuopion Väänäsiä ja kuului Savon herännäisiin.* Hänen vaimonsa, edellä mainittujen lasten äiti, oli Alexandra Arppe. Vanhemmat oli vihitty kuuluisissa Espoon Histan kaksoishäissä ja Wenellin puhemiehenä (ikään kuin bestman, mutta rooli hiukan toinen) toimi herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen, jonka vieraana Wenell oli usein ollut ja jonka kanssa pohtinut uskonkäsityksiä. Wenellien koti oli herännäiskoti, jossa pidettiin seuroja. Toisaalta elämä ei ollut aivan tasaista, vaan sitä väritti isä-Wenellin alkoholinkäyttö. Petter Wenell toimi Säämingin seurakunnan lukkarina, kanttorina ja sunnuntaikoulun opettajana. Wenell oli komea, lauloi kauniilla tenoriäänellään ja oli haaveillut papin urasta.

Wenellien talo on kuvassa oikeassa yläkulmassa.
Kuva on 1860-1870 -lukujen taitteesta.
Riihisaari, Savonlinnan museo.

Perhe asui omistamassaan suuressa empiretyylisessä talossa Savonlinnan Olavintorin reunalla. (Täältä voit katsoa talon kuvia) Talossa oli 13 huonetta, 11 kaakeliuunia sekä erillinen pakaritupa. Pihalla oli myös suoja eläimiä varten. Wenellin kirjakauppa (boklåda) sijaitsi talon päädyssä, jonne oli erillinen sisäänkäynti Olavintorilta. Tuohon aikaan Olavintori oli kaupungin pääasiallisen torikaupan keskus rannan nykyisen kauppatorin sijaan, jonne torikauppa alkoi siirtyi 1890-luvulla. Kaupunkitalon lisäksi Wenell omisti maatilan Heikinpohjassa, josta saatiin elintarvikkeita ja tuloja. Petter Wenellin liiketoimet eivät  kuitenkaan sujuneet kovinkaan hyvin, vaan päätyi tekemään konkurssin 1872. Kirjakauppatoiminta oli siirtynyt jo vuonna 1858 Niklas Gulinille ja häneltä se siirtyi talon myötä 1877 maanmittari Otto Karl von Fieandtille, jonka tytär Ottilia Adolfina von Fieandt piti kirjakauppaa talossa. Tällöin kirjakauppa oli siirtynyt talon toiseen päätyyn. Myöhemmin talossa toimi postikonttori, vuodesta 1923 alkaen talo toimi kaupungintalona ja 1990-luvulta alkaen Oopperajuhlien toimistotalona.

Kun perheessä oli vasta esikoistytär, Alexandra Arppe perusti Savonlinnaan tyttökoulun. Koulu toimi muutamia vuosia, kunnes lakkasi vuoden 1850 tienoilla. Petter Wenell opetti tässä koulussa matematiikkaa ja kaunonkirjoitusta, kunnes sai vuonna 1850 kirjakauppaprivilegiot Savonlinnaan. Toisin sanoen Wenell sai yksinoikeuden perustaa kirjakaupan kaupunkiin. 

Ida Wenell Naisten ääni -lehdessä 1919

Ida Wenell 1846-1924

Mahdollisesti Ida kävi Savonlinnan tyttökoulua, kuten Angelika -sisko (Angelika on ainoa, jonka koulutaival tiedetään tarkasti). Vuonna 1880 hän toimi Helsingin suomalaisen tyttökolun virkaatekevänä johtajana. Vuodesta 1886 hän toimi saman koulun ensimmäisen luokan opettajana ja myöhemmin ranskan ja saksan opettajana sekä musiikinopettajana. Lisäksi hän antoi yksityisiä pianotunteja. 1887 hän liityi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi. 

Armas Järnefelt on muistelmissaan kertonut, että sai alkeisopetusta Ida Wenelliltä. Mahdollisesti Ida oli Järnefeltien kotiopettajana Kuopiossa. 

Ida Wenell oli kiinnostunut opetustyöstä ja kehitti sitä muun muassa Pedagogiska förening i Finland'in jäsenenä. Musiikkia hän harrasti Diletantföreningenin riveissä.

Suomalaisessa tyttökoulussa opettaessaan Ida Wenell otti asuintoverikseen Maikki Fribergin, josta sittemmin tuli kirjailija, tohtori ja suomalaisen naisasialiikkeen voimahahmo. Ida oli pidetty opettaja, mutta kärsi terveysongelmista. Asuinkumppanukset nauttivat etenkin Helsingin konserttitarjonnasta, vaikka ilmeisesti herännäiskodista tulleen Idan ja vapaamielisemmin asioita katsovan Maikin katsantokannoissa saattoi olla eroja. Maikki Friberg kuitenkin kuvasi Idaa tasaiseksi, avuliaaksi ja tyynen ystävälliseksi. Helsingissä Idan osoitteeksi on vuonna 1899 merkitty St. Robertsgatan.

Kesiään Ida Wenell vietti Karjalohjalla ja vetäytyi vuonna 1911 alkaneiksi eläkepäivikseen Turkuun, jossa hän ainakin vuoteen 1915 asti alussa asui osoitteessa Rauhankatu 17a. Ida Wenell kuoli vuonna 1924 pitkään sairastettuaan ja oltuaan kolme vuotta liikuntakyvytön ja sokea. 

Lähteet Ida Amalia Wenell: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenet 1831-1892, Kansallisbiografia; Jorma Väänänen, Väänäs-Kallen kronikka. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 7, Helsinki 1985; Åbo adresskalender 1.1.1929; Naisten ääni 21.1.1928 No 1; Uusi Aura 6.9.1924 No 241; Martin Wegelius, Levnadsteckning av Karl Flodin. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1922; Naisten Ääni 1.11.1919 No 34; Åbo adresskalender 1.1.1915; Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 1.1.1907 No 2-3; Uusi Suometar 4.4.1906 No 78; Kotimaa 5.4.1906 no 39; Louhi 8.8.1900 No 92; Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1.1.1899; Suomen virallinen tilasto IX. Alamainen kertomus Suomenmaan alkeis-oppilaitosten tilasta ja toiminnasta lukuvuosina 1884–1887. Koulutoimen Ylihallituksen antama. Helsinki 1888, 19; Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 1.1.1887 No 2; Uusi Suometar 25.8.1880 No 102.  

Vivia Wenell Suomen kuvalehdessä 1920

Vivia Elina Wenell 1850-1929

Vivia Wenell opiskeli kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarissa, josta hän valmistui 1878 ja nimitettiin Valkealan ylemmän tyttökansakoulun opettajaksi. Sieltä hän siirtyi 1883 kansakoulunopettajaksi Turkuun.  Opettajantyönsä ohella hän toimi muun muassa Turun kaupunkilähetyksen hyväntekijänä sekä raittiusseuran aktiivina. Turussa Vivia Wenell asui vuonna 1897 Humalistonkatu 8:ssa, josta mutti Puistokatu 7:ään, josta vuoteen 1915 mennessä muutti asumaan Ida -siskonsa luo Rauhankadulle. Vivia Wenell kuoli Turussa 1929. 

Lähteet Vivia Elina Wenell: Suomen kuvalehti 10.4.1920 No 15; Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 1900. 15.2.1900 No 5; Åbo adresskalender 1.1.1912; Åbo adresskalender 1.1.1897; Turun kaupunki-lähetys 15.10.1897 No 10; Sanomia Turusta 13.12.1883 No 193; Kansakoulun lehti: Kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle 15.12.1883 No 8; Kansakoulu: Kasvatusopillinen sanomalehti 15.5.1878 No 10.  

Klas Benjamin Wenell (Vaheri) 1855-1911

Ylioppilaaksi Kuopiossa tultuaan Klas Benjamin toimi Savonlinnan reaalikoulun matematiikan ja fysiikan sijaisopettajana lokakuusta 1876. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1878 Helsingin yliopistossa (Keisarillinen Aleksanterin yliopisto). Tämän jälkeen vuonna 1881 hän toimi Lappeenrannan suomalaisessa lyseossa, oletettavasti sen johtajana tai vt. johtajana, mutta muutti pois paikkakunnalta jo seuraavana vuonna. Wenell oli vuonna 1883 perustamassa Tampereelle yksityistä alkeiskoulua, suomalaista tyttökoulua ja lyseota, jonka johtajana hän toimi. Kauaa ei Klas Benjamin Tampereella vaikuttanut, vaan lukuvuodeksi 1885 hän siirtyi sijaisopettajaksi Viipurin suomalaiseen lyseoon opettamaan historiaa, maantietoa ja suomen kieltä.  Taloudellinen katastrofi seurasi, sillä 1886 Klas Benjamin Wenell ilmoitti luovuttavansa kaiken omaisuutensa velkojilleen. Vuonna 1887 hänet nimitettiin Jyväskylän tyttökoulun maantiedon, luonnonhistorian ja historian opettajaksi. Opettajana hän oli innostava ja onnistunut. Opettajantyön ohella hän suomensi saksan kielestä Klara Mundt'in salanimellä Louise Mühlbach kirjoittaman novellin "Kuuriruhtinas ja vaaliruhtinas". Lisäksi hän luennoi kaupunginkirjastolla - kevään 1897 luento käsitteli Sokratesta - ja avusti Keski-Suomi -lehteä.

Klas Benjamin Wenell kuoli Jyväskylässä 1911. 

Lähteet Klas Benjamin Wenell:  Jorma Väänänen, Väänäs-Kallen kronikka. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran toimitteita 7, Helsinki 1985, Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899. Wenell, Klas Benjamin,  Tampereen yksityislyseo ; Keski-Suomi 24.1.1911 No 11; Aamulehti 12.12.1902 No 289; Suomalainen 5.4.1897 No 39; Tampereen Sanomat 21.08.1883 No 97; Ilmarinen 17.3.1883 No 32;  Suomalainen Wirallinen Lehti 30.4.1886 No 98; Keski-Suomi 27.12.1890 No 151; Tidskrift utgiven av Pegagogiska Föreningen i Finland 1.1.1885 No 3Suomalainen Wirallinen Lehti  14.8.1882 No 186;Uusi Suometar 12.7.1881 No 156; Tidskrift utgiven av Pegagogiska Föreningen i Finland  1.1.1879 No 5; Förtecknin öfver embets- och tjänstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitet i Finland 1.1.1875.

Angelika Wenell Naisten ääni lehdessä 1917

Angelika Wenell 1857-1940

Savonlinnan tyttökoulun (jota tässä vaiheessa ei enää pitänyt hänen äitinsä) käytyään Angelika Wenell toimi vuodet 1874-1877 kotiopettajattarena Savonlinnassa kunnes siirtyi Savonlinnan valmistavan koulun opettajaksi vuosiksi  1877-1879. Tämän jälkeen hän muutti Helsinkiin, jossa hän työskenteli apuopettajana yksityisessä suomalaisessa tyttökoulussa. Samalla Angelika Wenell suoritti tutkinnon saksan kielessä Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa sen opettajaluokalla. Tutkinnon saatuaan hän muutti vuonna 1881 Ouluun, josta hän oli saanut työpaikan yksityisen suomalaisen tyttökoulun saksan kielen opettajana. Saksan kielen ohella hän opetti käsitöitä. Parin vuoden kuluttua Angelika Wenellistä tuli koulun väliaikainen johtaja suoritettuaan kasvatusopin tutkinoon, jonka jälkeen vuonna 1887 johtajanpesti vakinaistettiin. Tässä vaiheessa koulusta oli tullut valtion tyttökoulu. 

Opettajana Angelika Wenelliä näyttää johdattaneen herännäisyys ja siitä kumpuava uskonnollisuus. Tämä johti toisinaan jopa jossain määrin ankariin näkemyksiin siitä, mikä on sopivaa ja mikä ei. Hän muun muassa keväällä 1897 kieltäytyi vastaanottamasta koulunsa oppilaille tarjottuja vapaalippuja Topeliuksen näytelmään Regina von Emmeritz. 

Kun Angelika Wenell tuli Ouluun, oli tyttökoulu ollut toiminnassa vasta muutamia vuosia eikä opettajallakaan ollut kovin monivuotista kokemusta opetustyöstä eikä lainkaan koulun johtamisesta. Hänen aikanaan koulu joutui muuttamaan toimitilojaan useaan kertaan. Wenell eläköityi johtajantoimestaan 1922 ollessaan 65-vuotias. Eläkevuosinaan hän asui Oulussa osoitteesa Koulukatu 37.

Opettajantoimensa ohella Angelika Wenell toimi aktiivisesti oululaisissa yhdistyksissä kuten Vankeusyhdistyksen haaraosaston johtokunnassa, Kymmenpenniyhdistyksessä ja Konkordiayhdistyksessä eli Suomalaisessa Konkordia liitossa toimien sen haaraosaston puheenjohtajana. Angelika Wenelliä kuvailtiin vakaaksi ja arvokkaaksi. Opetustyössään hän korosti kristillisiä arvoja. 

Kesäisin ja loma-aikoina Angelika Wenell matkusteli Saksassa ja Sveitsissä. Nuorena opettajana kesät kuluivat myös Helsingissä, jossa Angelika Wenell saattoi seurustella Ida -siskonsa ja tämän toverien kanssa. Myöhemmin hän vietti kesiään omistamallaan huvilalla Haukiputaalla, jossa hän kuoli elokuussa 1940.

Lähteet Angelika Gustava Wenell: Kaiku 8.3.1940 No 56; Kaleva 30.10.1937 No 249; Liitto 30.10.1937 No 249; Oulun osoitekalenteri 1.1.1933; Kaiku 30.10.1927 No 251; Naisten ääni 8.12.1917 No 36; Suomen Nainen 1.11.1917 No 21; Uleåborgsbladet 27.3.1897 No 24; Suomen virallinen tilasto IX. Alamainen kertomus Suomenmaan alkeis-oppilaitosten tilasta ja toiminnasta lukuvuosina 1884–1887. Koulutoimen Ylihallituksen antama. Helsinki 1888, 45; Oulun lehti 15.6.1887 No 47. 

* Savonlinnan kaupunkihistorian kirjoittaja Mikko Saarenheimo esittää, että Wenellin isä olisi Kuopion kirjakauppias Pietari (Petter) Väänänen. Isä ei myöskään ole kuopiolainen herännäisrunoilija Pietari Väänänen, vaan isä on kolmas täysnimikaima Kuopiosta. 

(Päivitys 4.11.2022: korjattu kirjoitusvirheitä ja selkeytetty lauserakennetta.)

Lähteet:

Petter Wenell: Vartija 1.11.1920, No 11–12; Kotimaa 12.5.1936 No 36; Savonmaa 23.12.1937 No 144

Maija Hirvonen, Väänänen, Pietari (1764–1864), kansanrunoilija, valtiopäiväedustaja, herastuomari. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 774–775.

Ilkka Huhta, Väänänen, Pietari Joosef (1781–1846), kirjakauppias, herännäismaallikko. Suomen kansallisbiografia 10. Matti Klinge et al. (toim.), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2007, 775–776.

Toini Kurimo ja Kirsti Kukkonen, Vanhan kaupungintalon tarina. Nälkälinnanmäki-Seura ry. chrome-extension://efaidnbmnnnibpcajpcglclefindmkaj/https://etelasavonmuseot.fi/wp-content/uploads/2020/12/Vanhan_kaupungintalon_tarina.pdf (sivulla  

Mikko Saarenheimo, Savonlinnan kaupunki 1812–1875. Savonlinnan kaupungin historia II. 1963.