1700-luvun tutkimuksen konferenssissa

Täältä voit lukea kuulumisiani Study Group for the Eighteenth-Century Russia Xth International Conferencen tiimoilta. Konferenssi pidettiin tällä kertaa Strasbourgissa ja se oli ryhmän perustamisen 50-vuotisjuhlakonferenssi.

Kuva ei liity konferenssiin, vaan on venäläinen rasia 1700-luvun alusta. 

Venäläinen rasia 1700-luvun alusta. Turun museokeskus. 

Parikkalan Ristimäen kartano ja Rönnholmit

Anton Ulrik Rönnholm (s. 8.10.1787 Haminassa, k. 6.6.1862 Parikkalassa) syntyi Venäjän imperiumin laidalla sijainnessa Haminan kaupungissa. Hän oli kaupungin pormestarin Karl Fredrik Rönnholmin (s. 21.8.1740 Hamina, k. 17.3.1816 Kerimäki) poika. Äitinsä Christina Bruunin (s. 12.7.1751, k. 1826) kautta Anton Ulrik Rönnholm kiinnittyi useisiin Vanhan Suomen alueella vaikuttaneisiin kauppiassukuihin. Äiti oli Poitsilan kartanon omistajan kauppias Heino Erik Bruunin ja niin ikään kauppiassukuun syntyneen Margaretha Teschen tytär.

Anton Ulrik oli kymmenes perheen yhdestätoista lapsesta. Hänen isoveljensä Erik Johan (s. 6.8.1771) opiskeli Göttingenissä lääketieteen tohtoriksi ja toimi lääkärinä Venäjällä,  , Henrik Jakob (s. 19.10.1774) toimi everstinä. Carl Fredrik (s. 23.1.1773) ja Gustaf Christian Friedrich (s. n. 1771) koulivat vuonna 1782 kiertäneeseen rokkoepidemiaan.

Rönnholmin lasten eno oli David Bruun, joka aateloitiin venäläiseen virka-aateliin vuonna 1812. David Bruunin poikia ja näin ollen Rönnholmien serkkuja olivat muun muassa Konstantin Bruun, lääketieteen tohtori ja sotilaslääkäri sekä Nils Bruun, keisarinna Alexandra Feodorovnan yksityissihteeri. Bruunit omistivat muun muassa Summan kartanon Haminassa.

Ristimäen kartano ennen nykyistä kunnostusta. ekarjala kuvapankki

Anton Ulrik Rönnholm opiskeli Tarton yliopistossa teologiaa vuosina 1805-1807. Tämän jälkeen hän toimi Haminan piirikoulun opettajana ja Haminan arkkidiakonin apulaisena. Pappisvihkimyksen hän sai Haminan hiippakunnassa vuonna 1810. Pappisvihkimyksen jälkeen Anton Ulrik Rönnholm toimi maailman pohjoisimman saksankielisen koulun eli Tarton yliopiston alaisen Savonlinnan piirikoulun opettajana ja Viipurin lukion yliopettajana vuodesta 1816 alkaen. Vuonna 1819 hänestä tuli Parikkalan seurakunnan kirkkoherra. Vakituinen virka mahdollisti perheen perustamisen ja avioliiton solmimisen.

Vuonna 1821 Anton Ulrik Rönnholm solmi avioliiton viipurilaisen kauppias Filip Gottlob Weckroothin Anna Henrika -nimisen tyttären (s. 24.5.1790 Viipuri, k. 7.11.1860 Parikkala) kanssa. Anna Henrikan syntyessä mahtava Weckroothin kauppahuone oli vaikeuksissa. Filip Gottlob Weckrooth oli perinyt kauppahuoneen isältään, mutta elämänhallinnan vaikeuksien takia hän ei onnistunut kauppiaana ja teki lopulta vararikon. Anna Henrika oli isänsä kolmannen vaimon Anna Elisabeth Dannenbergin nuorin lapsi.

Anna Henrikan täti eli hänen isänsä sisko Helena oli naimisissa Viipurin kuvernöörin, vapaaherra Nikolai Heinrich von Engelhardtin kanssa. Suvun yhteydet aivan korkeimpaan valtaan olivat auki, sillä von Engelhardt oli avustanut Katariina II:sta tämän vallankaappauksessa ja sai siitä palkinnoksi aatelisarvon, kuvernöörinviran ja maa-alueita. Weckroothit olivat myös sukua lähestulkoon kaikille Viipurin huomattavimmille kauppiaille. Tavanmukaista oli, että kauppiaiden pojista moni valitsi sotilasuran tai opiskeli lääkäriksi. Papin virkaan päätyi vain harva, sillä virkapaikka ja vaatimaton palkka syrjäisessä seurakunnassa ei houkutellut.

1800-luvun litografia. Museovirasto

Nuoripari muutti Parikkalaan. Anna Henrika sai häälahjaksi kauniin forte pianon. Hänen voi olettaa osanneen soittaa ja saaneen säädynmukaisen koulutuksen. Weckroothin perheen kotikieli oli saksa, kuten viipurilaisten kauppiaiden tuohon aikaan. Myös Anton Ulrik Rönnholm puhui saksaa, sillä Tarton yliopiston opinnot oli käyty saksan kielellä, milloin ei latina ollut luentojen kielenä. Lähipiirissä puhuttiin myös ruotsia ja venäjää, mahdollisesti myös aateliston kieltä ranskaa ja suomen kieltä ainakin sen verran, että pystyttiin kommunikoimaan palvelusväen kanssa. Papin piti myös pystyä pitämään saarnansa suomeksi. Vuonna 1830 Anton Ulrik Rönnholmista tuli rovasti, vuonna 1839 virkaa tekevä lääninrovasti ja vakituinen lääninrovasti vuonna 1851.

Anton ja Anna Henrika Rönnholm saivat kuusi lasta*. Esikoispoika Anton (s. 7.7.1822 Parikkala, k. 5.5.1889 Helsinki) kävi koulua Haminassa ja Helsingissä, kunnes kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon. Sieltä hän valmistui filosofian maisteriksi ja jatkoi opintojaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Anton Rönnholm sai tuomarin tutkintonsa vuonna 1850 ja auskultoi Viipurin hovioikeudessa. Elämänuransa hän teki hallintoviroissa Itä-Suomessa, kunnes hänet valittiin vuonna 1878 koulutoimen ylihallituksen ylitirehtöörin apulaiseksi. Anton Rönnholm solmi vuonna 1859 avioliiton Kerimäen varapastori Karl Gustaf Roschierin tyttären Tilda Maria Sofian (s. 7.12.1831, k. 21.1.1907) kanssa. Pariskunnalla oli (ainakin) kolme lasta, lääkäri Karl Anton (s. 1.12.1860 Viipuri, k. 20.12.1921 Helsinki), Anna Sofia (s. 25.10.1864 Viipuri, k. 1924 Helsinki) ja insinööri Rudolf Rafael (s. 5.11.1873 Kuopio, k. 11.1.1925 Helsinki).

Karl Anton Rönnholm solmi avioliiton Elin Sofia Arppen kanssa ja Rudolf Rafael Rönnholm Anna Maria Wallénin kanssa. Molemmat avioliitot jäivät ilmeisesti lapsettomiksi.

Ristimäen kartano siirtyi Anna Sofia Rönnholmin kautta Basilier -suvulle. Anna Sofia Rönnholm solmi 17.6.1888 avioliition Kaarlo Alexander Basilierin kanssa, josta tuli vuonna 1906 Ristimäen omistaja (ilmeisesti hän osti kartanon vaimonsa sukulaisilta). Kaarlo ja Anna Basilier saivat kaksi lasta, Ida Matildan (s. 1890 Kuopio, k. 1932 Turku) ja Anton Olain (s. 1891). 

Anton ja Anna Henrika Rönnholmin toinen lapsi Anna Christina (s. 4.4.1824 Parikkala, k. 1855) solmi avioliiton pappi Karl Johan Antellin kanssa. Antell toimi jonkin aikaa pappina Parikkalassa, kunnes hänestä tuli Anjalan ja sittemmin Raudun kappalainen. Antellit saivat kaksi poikaa.

Rönnholmin perheen nuorin poika Karl Philip (s. 21.5.1831 Parikkala, k. 27.9.1901 Joroinen) seurasi isäänsä papin uralle ja toimi pappina Parikkalassa, Sippolassa ja Joroisilla. Hänen ensimmäinen puolisonsa Helena Catharina Elisabeth Lagervall (k. 1866) oli todennäköisesti sukua Parikkalan Koitsanlahden hovin vuokraajalle kapteeni Jakob Fredrik Lagervallille. Toinen puoliso oli Selma Natalia Sirelius (k. 1923). Molemmat avioliitot olivat todennäköisesti lapsettomia.

Anton ja Anna Henrika Rönnholmien tyttäristä kolme jäi naimattomiksi. Heitä varten isä rakennutti Ristimäen kartanon vuonna 1848. Ristimäen tila (maakirjassa numerolla 1) oli muodostunut vuonna 1824, kun nimismiehen leski Fredrika Lassenius lunasti tilan kruunulta perintötilaksi. Rönnholm omisti myös viereisen läheisen Ridan tilan, jolla niin ikään oli asuinrakennus. Ristimäen tila oli paikkakunnalla merkittävin heti Koitsanlahden lahjoitusmaahovin jälkeen. Ristimäellä istuttiin muun muassa käräjiä. Rönnholmit aloittivat kartanon puutarhan rakentamisen aikakauden säätyläisten tapaan. 

Tapio nro 26, 25.6.1864.

Anton Ulrik Rönnholmin naimattomista tyttäristä vanhin oli Elisabeth Carolina Regina (s. 4.10.1826 Parikkala, k. 27.3.1897 Parikkala). Johanna Maria Constance (s. 20.10.1828 Parikkala) oli kaksi vuotta nuorempi. Koko sisarussarjan nuorin oli Antoinette (Tony) Fredrika Catharina (s. 8.12.1833 Parikkala). Elisabeth Rönnholmista tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen postinhoitaja vuonna 1864. Samana vuonna naimattomista täysi-ikäisistä eli 25 vuotta täyttäneistä naimattomista naisista tuli täysivaltaisia, toisin sanoen he voivat solmia avioliiton ilman isän tai muun miespuolisen sukulaisen suostumusta sekä hallita palkkatulojaan ja omaisuuttaan itse. Postikonttori toimi Ristimäen päärakennuksessa. Eron toimestaan hän sai vuonna 1885. Naimattomien sisarten kuoltua Ristimäen kartano siirtyi sisarten lapsille. Sisarukset on haudattu Vierevin hautausmaalle Parikkalassa, kun taas Anton Ulrik Rönnholm puolisoineen on haudattu Parikkalan kirkon läheisyyteen.

Ristimäen kartanon perineen Anna Sofia Basilierin (os. Rönnholm) ja Kaarlo Alexander Basilierin perillinen Margareta (os. Basilier Bergh) ja puolisonsa Erkki Kanervo lahjoittivat vuonna 1974 Museovirastolle Anton Ulrik Rönnholin kirjaston (11 hyllymetriä) ja kirjat asetettiin esille Koitsanlahden hovin päärakennukseen. Kun Museovirasto sulki hovin, siirtyivät kirjat Parikkalan kunnan haltuun ja ovat tällä hetkellä säilössä Parikkalan kunnan kotiseutukokoelmassa. Tutustuttuani kirjastoon hiljakkoin vakuutuin siitä, että kyseessä todellakin oli Rönnholmin kirjakokoelma. Tämä kokoelma on Viipurista Kansalliskirjastoon siirrettyä Monrepos-kokoelmaa lukuun ottamatta ainoa Vanhan Suomen alueelta säilynyt säätyläiskirjasto ja siten ainutlaatuinen ikkuna 1700- ja 1800-luvun säätyläiselämään alueella. Kirjakokoelma pitää sisällään lukuisia saksan-, ranskan-, ruotsin- ja venäjänkielisiä niteitä. Suurin osa niteistä on uskonnollista tai lainopillista, mutta kirjojen joukossa on myös näytelmiä sekä muuta kevyempää kirjallisuutta. Osan kirjoista voi ajatella kuuluneen Ristimäen kartanon naimattomille sisaruksille. 

Kansilehti Rönnholmin kokoelmaan kuuluvasta kirjasta. Kuva UI. 

* Wikipedia-artikkelin ja Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan lapsia oli mukaan lapsia oli viisi, mutta molemmat lähteet nimeävät eri lapset.

Blogitekstin apuna on käytetty Ristimäen kartanon nykyisten omistajien kanssa käytyjä keskusteluja.

Blogia on muokattu 7.9.2020 lukijalta saatujen kommenttien jälkeen. Muokattu tekstikohta näkyy yliviivauksena. 

Blogia on muokattu 15.6.2021. Rönnholmin kirjaston säilytyspaikkaa on tarkennettu. 

Blogia on muokattu 14.12.2021. Rönnholmin veljien tietoja on lisätty. 

Kirjallisuutta:
Kai Hoffman, Weckrooth, Johan. Suomen kansallisbiografia 10. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2007.
Jaana Juvonen, Parikkalan historia. Parikkalan kunta 1996.
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Anton Ulrik Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=U955
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Rönnholm. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=16778
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Gustaf Roschier. Verkkojulkaisu 2005.https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=13376
Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1825: Karl Philip Antell. https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/henkilo.php?id=15062
Maritta Pohls, Rönnholm Elisbeth. Suomen kansallisbiografia 8. Toim. Matti Klinge et al. SKS: Helsinki 2006, 481-482.

Viipurilaista hopeaa

Ostin kirja-alesta Marketta Tammisen kirjoittaman teoksen Viipurin hopeat. Hopeasepäntyötä ja kulttuurihistoriaa, koska viipurilainen materiaalinen kulttuuri kiinnostaa minua. 

Marketta Tamminen on Porvoon museon entinen johtaja, joka omien sanojensa mukaan sai viipurilaisuuden osaksi ajatusmaailmaansa Wiipurilaisen Osakunnan kautta opiskeluaikanaan Helsingin yliopistossa. Viipurilaiset hopea- ja kultasepät alkoivat kiinnostaa Tammista jo parikymmentä vuotta sitten. Viipurin hopeat -teokseen Tamminen on pyrkinyt kokoamaan kaikki eri museoissa säilytettävät viipurilaisten hopeaseppien valmistamat esineet. Lisäksi hän on koonnut Antiikki ja design -lehdessä julkaistuun kyselyyn vastanneiden keräilijöiden hallussa olevia viipurilaisia hopeaesineitä. Teoksen kuvat ovat pääasiassa Katja Hagelstamin kuvaamia. Viipurin hopeat -teosta voi pitää hopeasta kiinnostuneiden käsikirjana, mutta sillä on annettavaa myös akateemiselle materiaalisen kulttuurin historian tutkijalle. 

Viipurilaisen hopeaseppä Henrik Qvarnbergin 

1800-luvun alussa valmistama hopeamalja. 

Kulho kookospähkinän puolikas. Tampereen museot

Tamminen rajaa tutkimuksensa koskemaan aikaa ennen teollista tuotantoa. Toisin sanoen teoksen esittelemät vanhimmat esineet ovat 1800-luvun loppupuolelta. Ennen teollistumista vain ammattikuntiin kuuluneilla hopeasepillä oli oikeus valmistaa hopeaesineitä. Ammattikunnat valvoivat työn tasoa ja vain taitonsa osoittanut kisälli saattoi päästä mestariksi ja avata oman verstaansa. Ammattikunnat myös rajoittivat mestareiden määrää estääkseen liiallisen kilpailun. 

Viipuriin kulta- ja hopeaseppien ammattikunta perustettiin vuonna 1695. Viipuri poikkeaa muista suomalaisiksi mielletyistä kaupungeista siinä, että se liitettiin Venäjään jo 1721. Venäjällä ei tunnettu samanlaisia ammattikuntia kuin Ruotsissa, joten hopeaseppien ammattikuntakin hiipui 1700-luvun loppua kohti. Tästä syystä vuonna 1799 avioituneet Johan Friedrich ja Marie Hackman joutuivat tilaamaan pöytähopeat muilta kuin oman kaupungin hopeasepiltä - kaupungissa ei yksinkertaisesti ollut riittävän taitavia hopeaseppiä. Hopeaseppien ammattikunnan toiminta organisoitiin uudelleen vuonna 1831, miltei 20 vuotta sen jälkeen kun Viipuri oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin ajalta periytyviä ammattikuntasäädöksiä, jotka olivat toiminnassa ammattikuntien lakkauttamiseen vuonna 1868 asti. 

Ammattikuntien säilyneistä dokumenteista Tamminen on käyttänyt Viipurin hopea- ja kultaseppien ammattikunnan matrikkelia vuosilta 1701-1790 ja 1831-1861. Näistä matrikkeleista voi saada selville sen, kuka oppipojista valmistui kisälliksi ja kuka pääsi mestariksi asti. Tammisen mukaan Pietarin kasvun myötä kisälleiksi valmistuneiden mahdollisuudet toimia kulta- ja hopeaseppinä paranivat. Suurkaupungissa oli kysyntää osaaville käsityöläisille, jotka valmistivat ylellisyysesineitä kaupungin eliitille. 

Matrikkelin lisäksi Tamminen on käyttänyt Kontrollilaitoksen tilejä ja leimausluetteloita, joita ei aiemmin ole suomalaisen hopean tutkimuksessa käytetty. Näistä leimausluetteloista paljastuu kaikki 1800-luvun loppupuolella Suomessa valmistettu hopeaesineistö, muun muassa eteläkarjalaisten talonpoikaisnaisten hopeasolkien viimeiset hetket ennen kuin muoti ja teollinen tuotanto syrjäyttivät perinteiset kansanasut, joihin soljet oleellisesti kuuluivat. 

Kansanpuvun solki Viipurista. Valmistaja Jonas Lampén.
1861-1877. Etelä-Karjalan museo.

Tamminen tuo kirjassaan esille Viipurin kirkollisen hopean aina kaupungin munkkiluostareiden hopeista alkaen. Näihin kirkollisiin esineisiin liittyy myös Suomen merkittävin keskiaikainen hopeaesine, Sifridus-kalkki. Se on peräisin Osnabrückista, josta se 30-vuotisen sodan aikana päätyi Viipuriin. Räisälässä syntynyt Erik Andersson Kurki/Kurkinen (?), joka vuonna 1626 aateloitiin ja alkoi käyttää nimeä Trana, mahdollisesti lähetti sotasaaliiksi ottamansa kalkin Viipurin. Hänen vaimonsa oli Viipurin läänin käskynhaltija Sven Magnusson Eketrän tytär Margareta. 

1700-luvun Viipurista kiinnostuneena minua ilahdutti, että Tamminen oli onnistunut "löytämään" tuon aikakauden viipurilaisen hopeaseppämestarin töitä. Sven Fabritius toimi mestarina noin vuodesta 1700 alkaen. Aiemmin ei ole kuitenkaan tunnettu yhtään hänen valmistamaansa työtä, joka hopean leiman perusteella voitaisi varmistaa hänen tekemäkseen. Tamminen osoittaa, että itse asiassa näitä Fabritiuksen töitä on olemassa. Aiemmin leiman samankaltaisuuden vuoksi Fabritiuksen töitä on luultu Johan Grummelierin töiksi. Grummelier toimi mestarina hiukan Fabritiusta aiemmin.

Materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneena tutkijana olen monesti harmitellut, että esimerkiksi perukirjat eivät kerro mitään esineiden käyttötavoista. Emme tiedä miten vaikkapa jotain tietyntyyppistä hopeakulhoa käytettiin. Tamminen käsittelee teoksessaan esineitä sekä aikakausittain että eri esineryhmittäin. Kirjoittaessaan 1600-luvun lopun ja 1800-luvun hopeakulhoista Tamminen tuo esille sen, miten hopeaan erikoistuneetkaan tutkijat eivät aina tiedä miten tiettyä esinettä käytettiin. Kallskål saattoi olla kylmien juomien tarjoiluun tarkoitettu astia, toisaalta astiaan kuuluva kansi antaa viitteitä siitä, että astiassa tarjoiltiin kuumia juomia tai keittoja. 

Lankakerän pidin. Henrik Qvarnberg. 1839. Turun museokeskus.
Pidin on samanlainen kuin Tammisen teoksen s. 119 esittelemä lankakerän pidin. Vain korukivi on toisenvärinen.
Turun museoiden mukaan kyseessä on kellon pidin, Tamminen pitää tätä lankakerän pitimenä. Koru ripustettiin ranteeseen ja lankakerä voitiin kiinnittää pieneen koukkuun. 

Viipurilainen erikoisuus ovat koristevadit, joita ei tunneta muualta Suomesta. Tammisen mukaan näiden koristeellisten vatien käyttötarkoitusta ei täysin tunneta. Ne saattoivat olla osa kattausta, mutta toisaalta ne saattoivat olla vain koristeita vauraimpien talojen salien seinillä. Jälkimmäiseen käyttötarkoitukseen viittaa se, että vadit ovat monesti koristelu kokonaan. Adelaide von Hauswollffin 1800-luvun alun päiväkirjassa kerrotaan, miten viipurilaisten suurten juhlien ruokatarjoilu oli yltäkylläistä ja tapahtui suurilta kiiltäviltä hopeavadeilta. Ehkä kyseessä oli juuri Tammisen esille nostamat hopeavadit, joille makeiset ja muut tarjottavat oli aseteltu. Materiaalisen kulttuurin historian tutkimuksessa on monia aukkoja. Esineet eivät välttämättä paljasta niiden käyttötarkoitusta. Toisaalta esineitä tutkimalla voidaan saada uutta tietoa käyttäjistä, käyttötavoista, väreistä, materiaaleista ja muodoista. Artefacta -esinetutkimusverkoston koordinaattorin, tutkijatohtori Alex Snellmanin erinomainen kirjoitus aiheesta löytyy täältä.

Teoksensa lopuksi Tamminen summaa tutkimuksensa tuloksia ja toteaa, että 1600-luku oli kukoistusaikaa. Viipuriin muutti saksalaissyntyisiä hopeaseppiä. 1700-luvun venäläisaika on perinteisesti nähty erikoisuutena ja oletettu, että viipurilaiset hopeasepät olisivat omaksuneet vaikutteita Venäjältä ja Baltiasta. Tammisen mukaan näitä esikuvia on vaikea osoittaa. Pietarin kulta- ja hopeasepät olivat pääasiassa muualta tulleita - saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia. Vasta 1700-luvun lopulla venäläinen runsaasti koristeltu tyyli alkoi näkyä hopeaesineissä. Tuolloin myös Viipurin hopeasepät ekäänsivät katseensa itään, kun hakivat vaikutteita töihinsä. Toisaalta kyse voi olla ostavan yleisön mausta, jota hopeasepät halusivat miellyttää. Viipurin erilaisuus näkyy esinevalikoimassa. 1700-luvulla Viipurissa käytettiin ja hankittiin erilaisia esineitä kuin muualla Suomessa. Viipurilaiset halusivat hankkia hopeisia juomakannuja, koristevateja ja muualla jo vanhanaikaisina pidettyjä barokkityylisiä sokeriastioita. Sen sijaan ostajat eivät halunneet muualla muotiin tulleita rokokoopikareita eivätkä kustavilaistyylisiä sylinterimäisiä kahvikannuja ja parillisia korkeasankaisia sokerimaljoja. Pietarin vaikutusta oli myös se, että Viipurissa ei toiminut yhtään kultaseppää, vaan kultaesineet hankittiin Pietarista. 1800-luvulle tultaessa 15 viipurilaisesta hopeaseppämestarista kuusi oli opiskellut Pietarissa. Hopeaesineet kertovat, että Viipuri oli eri tyylien ja makujen sulatusuuni, jossa vaikutteita otettiin niin idästä kuin lännestä. Lähteenä Tamminen on käyttänyt muun muassa hopeasepän säilynyttä työkirjaa. Vertailu esimerkiksi Kirsi Vainio-Korhosen tutkimien turkulaishopeaseppien työkirjojen kanssa voisi tuottaa hedelmällisiä uusia tutkimustuloksia.

Tammisen kirjan lopusta löytyy luettelo Viipurissa toimineista hopeasepistä sekä kuvat heidän käyttämistään leimoista. 

Sokeripihdit. Carl Christian Forsman, 1753-1797.
Turun museokeskus

Tammisen teos on hyvä osoitus siitä, että tarpeeksi yksityiskohtaista tietoa tarvitaan ja sen avulla voidaan luoda uutta, laajemmin sovellettavissa olevaa tietoa. Nykyisestä historiantutkimuksen todellisuudesta kertoo paljon se, että Tamminen on päässyt kirjoittamaan tutkimuksensa vasta eläkkeellä. Näin yksityiskohtainen perustutkimus on hankala toteuttaa nykyisten akateemisten tutkimushankkeiden puitteissa. 

Kirjallisuutta:
Adelaide von Hauswolff, Journal hållen under resor i Ryssland då jag följde min far i hans fångenskap 1808 och 1809. [2007].
Kirsi Vainio-Korhonen, Kultaa ja hopeaa mestarien työkirjoissa. Suomen kultasepäntyö Ruotsin ajan lopulla valtakunnallista taustaa vasten. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1994.