Pääsin eilen käymään Naisten pankin tiernapoikajuhlassa tamperelaisessa palatsissa eli Pikkupalatsissa. Itse muistan eräästä aiemmasta työpaikasta, että kyseisessä talossa toimi 1900-luvun lopussa Canonin toimisto, josta tilattiin paikalle kopiokoneiden huolto. Nyt talo on aivan erinäköinen ja toisenlaisessa käytössä. Parhankankaan perhe on vuodesta 2001 alkaen kunnostanut rakennuksen entiseen loistoonsa. Eteisessä huomasin kauniit alkuperäiset julkisivupiirustukset, joissa allekirjoittajan oli Fr. Thesleff. Sukunimi oli minulle tuttu Viipurista ja kun vielä kuulin rakennuttajan olleen Finlaysonin puuvillatehtaan isännöitsijä Christian Bruun, heräsi mielenkiintoni.
 |
| Pikkupalatsi. Kuva 1900-luvun alusta. Tampereen museot. |
Pikkupalatsin suunnittelu alkoi vuonna 1897 ja samana vuonna palatsin sisustussuunnittelu tilattiin Louis Sparrelta, joka omisti Porvoossa sijainneen Iris-tehtaan. Pikkupalatsin alakerran biljardihuoneessa on yhä edelleen samanlainen takka, kuin Iris-tehtaan näyttelyhuoneessa vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä. Kaunis tummanvihreä takka onkin ainoa Iris-tehtaan alkuperäistuotantoa oleva esine Pikkupalatsissa. Alkuperäisestä sisustuksesta ei ole jäljellä edes suunnitelmapiirustuksia. Usein julkisivu- ja mahdollisesti myös pohjapiirustuksia voi löytää kaupunginarkistosta, sillä kaupunki valvoi rakentamista, mutta sisustuksen tallentaminen jälkipolville oli asukkaiden tai talon omistajien oman aktiivisuuden varassa.
 |
| Iris huone Pariisin maailmannäyttelyssä 1900. Museovirasto. |
Biljardihuoneessa on yhä aistittavissa brittiläisen herrasmiesklubin henkeä. Christian Bruunin kerrotaan olleen erityisen innostunut biljardin pelaaja. Tämä ei ollut mikään poikkeus, sillä tuon ajan herrasmiesten ajanvietteenä biljardi - sekä korttipelit - kuuluivat ikään kuin velvollisuuksiin. Pikkupalatsin biljardipöytä on alkuperäinen, muistaakseni saksalaista puusepäntyötä marmorilevyineen, mutta valitettavasti alkuperäinen kangas on vaihdettu nykyaikaiseen joustavaan kankaaseen sen sijaan, että se olisi korvattu tyyliin sopivalla vihreällä veralla.
Pikkupalatsin kaakelitakka on Iiris-tehtaan kaakeliasiantuntijan englantilaisen William Finchin käsialaa. Samoin palatsin tapetit ovat brittiläisen William Morris -tehtaan, kuten alkuperäisetkin tapetit ovat olleet. Brittiläiset kulutustavarat olivat suosiossa 1800-luvulla, jolloin nämä uusmuotiset, uusia valmistustekniikoita hyödyntävät ylellisyystavarat alkoivat vallata markkinoita aiemmin luksustavarakauppaa hallinneilta ranskalaisilta ylellisyysesineiltä. Brittiläisten esineiden etuna oli niiden halvempi hinta, ne oliva suurempien ihmisjoukkojen saavutettavissa, joten niitä on kutsuttu myös puoliylellisiksi (semi-luxurious) esineiksi. Omissa tutkimuksissani viipurilaisesta eliitistä olen törmännyt siihen, että brittiläiset kulutustavarat saapuivat Suomeen varsin varhaisessa vaiheessa 1700-luvun loppupuolella, kun ensimmäisiä teollisesti valmistettuja tuotteita ylipäänsä alkoi olla saatavilla. Viipurilaiseliitille brittitavaroiden hankkiminen oli varsin mutkatonta. Niitä ostettiin joko "englantilaisista kaupoista" Pietarista tai tuottamalla tavaroita suoraan Iso-Britanniasta palaavien laivojen mukana. Erityisesti puutavarakauppaa käyvän Viipurin eliitin suhteet Iso-Britanniaan mahdollistivat sikäläisen elämäntavan omaksumisen, sillä liikemiehet matkustelivat suurimpien puutavaranostajien luo ja näillä matkoillaan he näkivät kaikenlaisia muotivillityksiä, joita sitten saatettiin omaksua ja ottaa omaan käyttöön kotiin palattua. Erilaisten tuontitullien ja ylellisyysesineitä koskevien verojen ja suoranaisten kieltojenkin vuoksi tavaroita salakuljetettiin varsin usein, joten nämä tuontitavarat eivät näy virallisissa tuontitilastoissa ja niitä on ylipäänsä hankala jäljittää muista kuin yksityisistä kirjeistä tai muistiinpanoista.
Mutta miten Pikkupalatsin rakennuttaja ja suunnittelija sitten kytkeytyvät tähän viipurilaiseliittiin? Fredrik Thesleff mainitaan usein vaasalaisena arkkitehtinä. Hän toimi talonrakennuksen lehtorina Vaasan teollisuuskoulussa vuosina 1889-1908, omisti kaupungissa arkkitehtitoimiston ja toimi kaupunginarkkitehtinä. Thesleff oli syntynyt vuonna 1859 Viipurissa. Pikkupalatsin lisäksi hän suunnitteli useita taloja Viipuriin (joista yksi tuhoutui tulipalossa vuonna 2014). Thesleff-suvusta on mainintoja Viipurista jo 1600-luvun alusta (kts. esim. Schweitzer). Fredrik Thessleffin isä oli eversti, valtioneuvos Fredrik Wilhelm Thesleff (lähde: Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Kansallisbiografia tietää, että Fredrik Wilhelm Thessleff (1824-1893) osti isälleen ja veljelleen kuuluneen Liimatan kartanon Viipurista ja "osallistui aktiivisesti Itä-Suomen taloudellisiin rientoihin". Kansallisbiografia ei kuitenkaan tunnista tai tunnusta Fredrik Wilhelmin pojista muita kuin Viipurin kaupunginlääkäri Theodor Thessleffin (1854-1899) ja Arthur Thesleffin (1871-1920). Miksi näin, jää arvoitukseksi. Ehkä arkkitehdin ura ei ollut riittävän näyttävä kansalliseksi merkkihenkilöksi eikä isänkään "taloudellisia rientoja" kuvailla sen tarkemmin.
Suomen Sukututkimusseuran HisKi-tietokannan mukaan voi päätellä, että Fredrik Thesleffin äiti ja Fredrik Wilhelm Thessleffin Olga Maria -puoliso oli myös omaa sukua Thesleff. Olga Maria Thesleff (s. 1830) oli viipurilaisen Alexander Amatus Thessleffin tytär. Alexander Amatus Thessleff, Pikkupalatsin suunnittelijan isoisä, oli varsin menestyksekäs urallaan Venäjän keisarillisessa armeijassa ja ansioistaan hänet aateloitiin vuonna 1812. Suomalaisen historiankirjoituksen kaanonissa Alexander Amatus Thesleffiä on pidetty venäläismielisenä ja muun muassa hänen olematonta suomen kielen taitoaan on pidetty vakavana puutteena hänen toimiessaan Aleksanterin yliopiston varakanslerina. Hänestä muistetaan lähinnä tokaisu "Miksi te juhlisitte tuota ruotsalaista professoria", kun keisarillinen Aleksanterin yliopisto halusi juhlistaa H. G. Porthania. Thesleffin asemaan ja jopa henkilöön kohdistuva puutteiden osoittelu (Kansallisbiografian mukaan häntä on pidetty hyväntahtoisena mutta ajattelultaan rajoittuneena) johtuu 1800-luvun kansallisesta heräämisestä, jonka keulamiesten pyrkimyksiin saksaa äidinkielenään puhuva keisarin uskollinen palvelija sopi huonosti. Kun A. A. Thesleffiä katsoo hänen omista lähtökohdistaan, on hän yksi aikansa menestyneimpiä "suomalaisia". Myös lapset saivat nauttia tästä menestyksestä. Kansallisbiografia paljastaa, että Olga Marian vanhin sisko ja siis arkkitehti Fredrik Thesleffin täti Eugenia (Jenny) Amalia toimi keisarinnan hovineitona.
Entäpä talossa asunut ja sen rakennuttanut isännöitsijä eli nykytermen toimitusjohtaja Christian Bruun? Hän oli syntynyt Haminassa vuonna 1849 kauppias Johan (Jean) Bruunin ja Anna Luise Thoden perheeseen. Haminalaisilla kauppiailla oli kiinteät siteet viipurilaisiin kauppiaisiin sekä liiketoimien että perheyhteyksien vuoksi. Bruun-suvun jäsenet, samoin kuin Thessleffitkin, toimivat korkeissa viroissa senaatissa ja yliopistossa sekä Pietarissa ja aina kaukaisessa Odessassa saakka, johon Christian Bruunin sedät Filip Jakob ja Henrik Wilhelm Bruun olivat päätyneet professoreiksi ja jossa täti Lovisa Ulrica vaikutti Venäjän Mustanmeren laivaston päällikön markiisi de Traversayn puolisona 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.
Samoin kuin A. A. Thesleffiä, on vaikkapa Christian Bruunin serkkua Theodor Bruunia syytetty siitä, että hän ei ymmärrä Suomen oloja ja erityspiirteitä, vaan on liian Venäjämielinen ja siksi häntä ei ole otettu mukaan kansalliseen historiaamme. Kansallisbiografiassa todetaankin, että Vanhan Suomen eliitti kiinnittyi todella tehokkaasti venäläiseen valtapiiriin. Tällainen kiinnittyminen ja uskollisuus Venäjälle ei ollut sopivaa 1800-luvun suomalaisuutta rakentaneille eikä tällaisia vallankäyttäjiä sopinut muistella nuoren tasavallan kirjoittaessa omaa kansallista menneisyyttään.
Mutta takaisin Pikkupalatsiin. Yhteinen tausta voi olla syynä siihen, että Christian Bruun valitsi juuri Fredrik Thesleffin suunnittelemaan asuintaloaan.
 |
| Christian ja Alexandrine Bruun. Työväenmuseo Werstas. |
Ennen Tampereelle tuloaan Christian Bruun oli toiminut johtajana useissa tekstiilitehtaissa. Tampereelle Bruun saapui vuonna 1897, eli hän aloitti Pikkupalatsin rakennustyöt välittömästi. Hänen aikanaan Finlaysonille rakennettiin kehräämö Siperia, laajennettiin jo kadonnutta "Kongo" -nimellä tunnettua kutomorakennusta ja hankittiin Sulzer-höyrykone. Bruunin laajennushankkeet olivat niin suuria ja kalliita, että vuonna 1900 hän sai potkut toimestaan, eli Tampereella Bruun ehti toimia vain kolme vuotta.
Christian Fredrik Bruun (s. 1849, k. 1911) oli naimisissa serkkunsa Alexandrine Louise Bergenheimin kanssa. Perhe oli asunut aiemmin Forssassa, jossa insinööri Christian Bruun toimi puuvillatehtaan johtotehtävissä. Suomen sukututkimusseuran HisKi-tietokanta paljastaa, että Forssan vuosina perheeseen syntyi neljä poikaa. Tietokannasta puuttuu kuitenkin lapsia, kuten vuonna 1880 syntynyt Victor August, joka löytyy Schauman-sukuisen puolisonsa ansiosta aatelismatrikkelista sekä esimerkiksi vanhoista "kuka on kukin" -tyypisistä hakuteoksista.
Forssan vuosien jälkeen Bruunit muuttivat Vaasaan, jossa Christian Bruun aloitti Vaasan puuvillatehdas Oy:n johtajana vuoden 1887 tienoilla ja toimi tässä tehtävässä ainakin tehtaan tulipaloon vuonna 1892 saakka.
Potkujen jälkeen Bruun jatkoi tekstiiliteollisuuden parissa toimien trikootehtailijana Pyynikillä vuosina 1900-1903. Epäonnistunut kokeilu päätyi vararikkoon, mutta Bruun ei tästä lannistunut. Christian Bruun oli optimisti ja perusti maahantuontiliikkeen yhdessä Einar Sandmanin kanssa. Sandman & Co -nimellä toiminut yritys toimi Vaasassa, jossa Einar Sandman oli jo vuonna 1898 avioitunut Christian Bruunin tyttären Alexandrine Louise Bruunin kanssa (lähde: Yrjö Kotivuori: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899). Samaan aikaan Christian Bruun lähti Valkeakoskelle paperitehtaan isännöitsijäksi. Siellä hän vietti loppuelämänsä, sillä hänen kuolinpaikakseen on merkitty Sääksmäki, johon Valkeakoski tuolloin kuului.
Christian Bruun kuoli vuonna 1911 ja hänet haudattiin ilmeisesti Tampereelle. Alexandrine -puoliso kuoli vuonna 1916 Tampereella.
 |
| Christian Bruunin hautajaissaattue. Tampereen museot. |
Lisätietoja: Varpu Anttonen, Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918. Pro gradu, Tampereen yliopisto 2009.
Elinkeinoelämän keskusarkisto: Vaasan puuvilla Oy.
Esa Hakalan blogissa lisää Tampereen teollisuushistoriaa.
Seija Hirvikallio, Pikkupalatsi - unesta herätetty (2006).
Robert Schweitzer, Die Wiborger Deutschen (1993).
Suomen kansallisbiografia, Bruun-suku (2003); Veli-Matti Autio: Thesleff-suku (2007).
Työväenmuseo Werstas. Tietopaketti Finlaysonin alueesta.
Jouni Yrjänä, Metsäpirulainen. Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa. Väitöskirja. Helsingin yliopisto 2009.