Eino Leino Parikkalassa

Tänään on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä. Muistelen, että yläasteen kirjallisuudenopettajani kertoi Eino Leinon viettäneen kesiään Parikkalassa, kotipaikkakunnallani. Kertoipa hän kuuluisan Nocturne runon syntyneen Parikkalassa. Niin tai näin, en kyllä yhtään ihmettele. Sen verran monta kertaa on ruisrääkkä öisin herättänyt. Jossain Parikkalassa oli Eino Leinon mökki ja hänen nimeään kantava polku, näin muistelen. Koska nykyään kaiken voi tarkistaa googlesta, havaitsin, että ei tuo kirjallisuudenopettaja aivan pöytä puhunut. Kainuun Eino Leino seura ry:n kotisivuilla on Leinon elämäntapahtumista kronologia, jossa mainitaan Leinon vierailleen vuonna 1902 Parikkalassa. Toisaalla sivuistolla kerrotaan Leinon olleen Parikkalassa myös kaksi edellistä kesää. 

Kainuun Eino Leino seuran sivulla on myös kertomuksia Leinon kesänvietosta. Ne voi käydä lukemassa täältä ja täältä. Harmikseni Leino-seura ei ole maininnut, mistä on tarinansa kuullut tai lukenut. 

Kuva kainuunleinoseura.fi. Kuvassa Liisa Merikantoa lepytetään samppanja-aamiaisen voimin.

Leino vietti kesiään Parikkalassa ystävänsä Yrjö Fagerlundin hoivissa. Samasta vieraanvaraisuudesta nauttivat myös Oskar Merikanto, Alfred Tanner, Aku Korhonen ja Wäinö Sola. Parikkalan historia (Jaana Juvonen, Gummerus 1996) tietää Eino Leinosta ja Fagerlundeista jotain. Yrjö Fagerlund oli Julius ja Emilia Fagerlundin Pietarin löytölapsikodista adoptoima. Hän kävi Savonlinnan lyseon ja Kurkijoen maatalousopiston sekä opiskeli eläinlääketiedettä, mutta ei koskaan valmistunut koska ensimmäinen maailmansota pysäytti opinnot Saksassa. Fagerlund sai Parikkalassa lempinimen "Kukonkannan kuohari" - Kukonkanta oli hänen talonsa nimi ja hevosrikkaassa pitäjässä kuoharille riitti työsarkaa. Yrjö Fagerlundin puoliso oli hänen isänpuoleinen serkkunsa (isän sisaren tytär) Elin (Elli, Ellen). Heidän jälkeläisistään ei ole mainintaa missään, joten ehkä pariskunta jäi lapsettomaksi.

Olen miettinyt näitä Fagerlundeja siitä asti, kun huvituin suvun hautamuistomerkissä kullatuin kirjaimin merkitystä nimestä Elin Blodina joskus 90-luvulla. Keitä he olivat, miksi he asuivat Parikkalassa ja mitä he siellä tekivät?

Suomen sukututkimusseuran Hiski-tietokannasta käy ilmi, että Julius Victor Fagerlundin (s. 22.12.1846, k. 4.12.1891 Pietarissa) isä oli lappeenrantalainen räätälimestari Erik Wilhelm Fagerlund ja äiti Johanna Krejner (s. n. 1823, vihitty avioliittoon 1843 Viipurissa). Juliuksen sisaruksia olivat Emilie Charlotte (s. 1843), Carl Wilhelm (s. 1844), Olivia Wilhelmina (s. 1845), Robert Casimir (s. 1848) ja Elias August Wilhelm (s. 1850). 

Räätälin poika Julius Victor Fagerlund pääsi mitä todennäköisimmin Viipurissa tai Lappeenrannassa opintielle, sillä hän teki uran Pietarissa tullivirkailijana. Julius Victor vihittiin 10.9.1875 Pietarin suomalaisessa seurakunnassa Emilia Siitosen kanssa. Valitettavasti Hiski-tietokanta ei paljasta enempää eikä Juliusta tai Yrjöä löydy ylioppilasmatrikkelistakaan. Ylioppilasmatrikkeli kuitenkin paljastaa Elin Blondinan, hän oli Viipurin lääninkirjanpitäjä Gustaf Wilhelm Fagerlundin (s. 1838 Viipurissa, k. 1904 Viipurissa) puoliso. Gustaf Wilhelmin ja Julius Victorin sukulaisuus jää toistaiseksi hämärän peittoon. Gustaf Wilhemin vanhemmat olivat räätäli Karl Gustaf Fagerlund ja Hedvig Helena Kuhlberg. Hiski-tietokannan mukaan heillä oli lukuisia lapsia, joista aikuisiksi eli vain Gustaf Wilhelm. Pitänee mennä tutkimaan hautakiviä, jospa ne kertoisivat näistä sukulaisuussuhteista enemmän. 

Yrjö ja Emilia Fagerlund olivat Parikkalan kulttuuripersoonia. Emilian sukujuuret olivat Parikkalassa, joten paikkakunta tuli tätä kautta heidän kesänviettopaikakseen. Pietari-Savonlinna rata avattiin vuonna 1908, joten matkustaminen seudulle oli entistä helpompaa. Aiemmin matkan oli voinut taittaa vaikkapa Laatokkaa myöten purjehtien Kurkijoelle, josta oli vain kolmisenkymmentä kilometriä Parikkalaan, tai sitten Saimaan kanavaa pitkin Lappeenrantaan ja sieltä hevosella kohti pohjoista. 

Kukonkanta 1909. Lähde: kuvapankki.ekarjala.fi

Siinä kaikki. Kovin kummoisia tietoja ei tästä Leinon kesäkodin isäntäväestä kerry. Kun katsoin Juvosen lähdeviitteitä, perustuvat ne Kalevi Tillin (Vanha viipurilainen muistelee, Juva 1992) ja Vappu Tolvasen (1994) antamiin muistelutietoihin. Väheksymättä Juvosen, Tillin ja Tolvasen tietoja ja muistoja jäin miettimään, että eikö näistä kulttuuripersoonista ja heidän kesänvietostaan todellakaan ole mitään muuta tietoa. Ja toisaalta, miten käsityksemme Parikkalan kaltaisen pikkukylän menneisyydestä kuuluisuuksien ihanana kesänviettopaikkana nousee yhä edelleen esille ja muokkaa paikallisidentiteettiä. Kuutisen vuotta sitten paikallinen kesäteatteri esitti näytelmän tästä kesänvietosta ja omalta osaltaan vaikutti ihmisten historiakäsityksiin. Kotiseudustaan voi olla ylpeä mutta historiantutkijana jää miettimään, miksi toistetaan näitä samoja myyttejä ja rakennetaan niiden päälle uutta myyttiä Leinosta ja paikallisista piikatyttösistä, kuten näytelmässä tehtiin. Ja toisaalta, omana aikanaan paikkakunnan tapahtumiin hyvinkin voimakkaasti vaikuttaneet ihmiset unohtuvat ja heistä voidaan luoda fiktiivisiä hahmoja nykypäivän tarpeisiin. Historiantutkijana pohdin jatkuvasti, mikä on todenmukaisin kuva ja miten siihen nykypäivä vaikuttaa. Onko niin, että meitä kiinnostaa vain julkisuuden ihmisten suhdesekoilut ja ryyppyreissut, kuten Leinon ja Parikkalan tapauksessa skandaalinkäryä haistellen on haluttu tehdä, vai voisimmeko kaivella esiin jotain muuta - ja muuttaisiko se käsityksiämme menneestä ja vaikuttaisiko tämä muutos nykypäivään? 

Vierailulla Milavidassa

Kävin eilen tutustumassa Milavidaan eli von Nottbeck-suvun Näsinkalliolle rakennuttamaan kaupunkipalatsiin. Olen vieraillut talossa 90-luvulla, kun siellä toimi vielä Hämeen museo. Nyt palatsiin on koottu omistajasuvun elämästä kertova näyttely sekä vaihtuva näyttely, joka tällä kertaa esitteli Salvatore Ferragamon kenkiä. 

Museoon mennessä ystävällinen opas antoi ääniopasteen ja kuulokkeet. Ääniopaste oli helppokäyttöinen, jokaisessa huoneessa oli nappi, jota ääniopastelaitteella osoittamalla sai opastuksen toimimaan. Itse en yleensä tykkää näistä ääniopasteista, koska niissä harvoin kerrotaan asioita, joita haluan tietää ja kuunteleminen vie liikaa aikaa. Pidän enemmän luettavista esitteistä perinteiseen tyyliin, koska niitä voi silmäillä nopeasti. Lisäksi muistan paremmin lukemani kuin kuulemani. Museokierroksen edetessä huomasinkin, että perinteiset painetut esitteet olisi löytynyt jokaisesta huoneesta.

Näyttelyssä oli käytetty uudempaakin tekniikkaa kuin jo melko totuttuja ääniopastuksia. Näyttelyesineistä sai lisätietoa kosketusnäytöistä. Esimerkiksi perheen kirjahyllyä voi selailla tällaisella kosketusnäyttöruudulla. Näin kesän ruuhka-aikaan harmikseni näiden kosketusnäyttöjen eteen keräytyi väkeä ja tuntui, että ei ollut soveliasta liian pitkäksi aikaa jäädä tutkimaan lisätietoja näytöiltä. Esineitä voi toki käydä katsomassa Tampereen museoiden Siiri-kokoelmapalvelusta, mutta harva asiaan perehtymätön museokävijä on tästä tietoinen. Erikoisin tekninen innovaatio oli perheen kirjeet, joita voi kuunnella laittamalla kirjeen kirjoituspöydälle. Sen jälkeen pöytä jollain tavalla tunnisti kirjeen ja kertojaääni alkoi lukea kirjettä. Tätä varten piti kuitenkin ottaa ääniopastusta varten annetut kuulokkeet pois päästä. Kirjeen ääneenluku kuului koko näyttelyhuoneeseen, joten tuntui hiukan muun väen häirinnältä jäädä kuuntelemaan koko kirjenippua. Siksipä kuuntelinkin vain yhden kirjeen, jossa kerrottiin myös lyhyesti perheen kirjeistä ja niissä käsitellyistä aiheista.

Tämä kynttilänjalka oli Milavidassa esillä. Tampereen museot.

von Nottbeckeihin keskittyvän kierroksen ääniopastus kertoi suvun historiasta lähinnä syntymien, kuolemien ja muuttojen kautta. Koska en muista mitään kuulemaani, menivät vuosiluvut toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jotain riitoja ja tragedioita oli. "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Vai miten se Tolstoi kirjoittikaan. 

Esillä olleet esineet ja interiöörit olivat kauniisti toteutettuja mutta esineistä vain harva oli tosiasiallisesti kuulunut von Nottbeck -suvulle. Lisäksi jäin kaipaamaan laajempaa kontekstualisointia. Museon ääniopastuksessa kyllä kerrottiin, että perhe tuli Suomeen Tallinnasta ja asui Pietarissa ja vietti pitkiä aikoja Saksassa ja Ranskassa. Kosmopoliittisuus oli tuotu esille. Tampereen mittakaavassa von Nottbeckit olivat ainoita laatuaan mutta olisi ollut hyvä asettaa heidät laajempaan viitekehykseen. Perhe ei ollut tuon ajan Suomessa ainoa, joka vietti tällaista elämää. Omassa tutkimuksessani olen törmännyt kokonaisiin sukukuntiin, joilla oli useita kaupunkitaloja, kartanoita ja jotka lukuisin joukoin matkustivat ympäri Euroopan kylpylöitä aivain kuin von Nottebeckitkin. Puhumattakaan Baltian,Venäjän ja Saksan aatelisista, joiden kanssa von Nottbeckit käsittääkseni seurustelivat. von Nottbeckien tarinan pitäisikin kertoa ehkä enemmän Tampereesta ja sen kehityksestä osaksi globaalia maailmaa kuin monikansallisen perheen elämäntavasta. Jäin miettimään, miten ulkomaalaiselle tai aiheeseen syventymättömän ihmisen silmiin näyttely avautuu. He varmasti ihailevat kauniita esineitä - jotka osaltaan osoittavat, että Suomessakin on ollut ihmisiä, jotka ovat voineet ympäröidä itsensä ylellisyyksillä, ananaksilla (joiden tuoksusta Olga von Nottbeck erityisesti nautti) ja rotuhevosilla (esillä oli perheen kirjastoon kuulunut hevostenkasvatusopas) - mutta kertovatko nämä esineet mitään ilman kontekstia johonkin?

Erityisen kaunis ja merkityksiä sisältävä kokonaisuus oli von Nottbeckien vaakunalla koristeltu astiasto. Samassa interiöörissä oli esillä myös karhuntalja, jonka perhe esittelytekstin mukaan raahasi vintiltä esille keisarin vierailulle. Miksi? Museonäyttelyn kokoaminen on tasapainottelua riittävän yksityiskohtaisen ja toisaalta yleisen tason välillä. Tässä ei aina voi onnistua yhtä hyvin.

Nottbeckien posliiniastiasto, Tampereen museot.

Jäin kaipaamaan syventävää lisätietoa. Ehkä näyttelyyn olisi voinut tehdä oheisjulkaisun, jossa olisi ollut tutkijoiden artikkeleja aiheesta. Tällaisia julkaisuja on tehty muun muassa Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyiden teemoista. Esimerkiksi perheen kirjeenvaihdosta luulisi saavan irti muutakin kuin toteamuksen, että kirjeissä käsiteltiin riitoja ja Olgan vointia odotusaikana. Kulutuskulttuurin tutkijalle astiat, kirjeet, tilit ja laskut sekä esimerkiksi näyttelyssä esillä ollut sisustuskuvasto kertoisivat paljon enemmän kuin nyt esille laitetut kauniit esineet, joista osa oli ilmeisesti "aitoja" vanhoja ja osa (esimerkiksi lastenhuoneessa esillä ollut "rokokoopöytä") uustuotantoa, jolla ei ole "historiallista" tai "museaalista" arvoa. Tätäkään ei välttämättä älyä, jos ei osaa lukea tai kuunnella näyttelyteksin rivien välistä. Kumma kyllä, von Nottbeck -perheen arkistoon eivät historiantutkijat ole tarttuneet, enkä esimerkiksi itse edes tiennyt, että mitään arkistomateriaalia on olemassa. Lieneekö syynä kirjeenvaihdossa käytetty saksan kieli vai työläiskaupungin imagoon huonosti sopiva aatelisuus? Museologiaa opiskelleena historiantutkijana näyttelyä kierrellessäni vahvistui tunne, että museo ei ole minulle sopiva paikka. Tulin vain vihaiseksi ja ärsyyntyneeksi epätarkkuuksista ja tekniikalla kikkailusta. Olisin halunnut enemmän tietoa muun muassa talon historiasta ja siitä, miten huoneet oli sisustettu ja miten niitä käytettiin von Nottbeckien aikaan. Jos tätä ei tiedetä, senkin olisi voinut tuoda esille eikä luoda keinotekoisia asetelmia nojatuolissa röhnöttävine patruunoineen. Esimerkiksi, missä keittiö sijaitsi, miksi aulasta lähtee kääpiölle sopivat portaat kellariin, mikä käyttötarkoitus ulko-oven kahta puolta olevilla, nyt vaatesäilytyskäytössä olevilla huoneilla on ollut, miksi pääovi on rakennuksen päädyssä melko huomaamattomasti, mikä käyttötarkoitus milläkin huoneella oli, mistä palveluskunta kulki ja niin edelleen. Tällaiset tiedot olisivat auttaneet hahmottamaan elämäntapaa paljon paremmin, sillä olettaisin, että "kosmopoliitin elämäntavan" esittely oli näyttelyn päätarkoituksena.

Suosittelen kuitenkin näyttelyssä käymistä. Salvatore Ferragamon näyttely on myös näkemisen arvoinen. 1930-luvun kengät olisivat käyneet hyvin 1980-luvun kengistä musta-pinkkeine värityksineen ja kiilakorkoineen. Ihmisten jalat vain olivat pikkiriikkisiä 90 vuotta sitten. Mistäköhän moinen johtuu?